2.10.2013

Kiitos sinulle, hyvä lukija!

Aika aikaansa kutakin.

Olen kirjoittanut tätä blogia nyt kuusi vuotta. Se on ihan tarpeeksi yhdelle blogille. On tullut aika pistää piste.

Pieni lähihistoriakatsaus. Puremia edeltäneen blogin, jota ei ole ollut enää vuosiin olemassa, perustin vuonna 2007. Olin tuore ylioppilas, töissä raksalla ja etsin kämppää Tampereelta. En ole tässä blogissa kertonut juuri mitään itsestäni. Tässä viimeisessä blogauksessa lipeän hieman linjasta, eli tulkoon joistain tähän pisteeseen johtaneista ammatillis-opiskelullisista seikoista (ja vain niistä) kerrotuksi lyhyesti seuraavaa. Jos vaikka olisi inspiraatioksi jollekulle toiselle auktoriteettikammoiselle 15-vuotiaalle skribentille, jollainen itse olin 10 vuotta sitten. Sitä olen toki edelleenkin, vain hieman vanhempi.

Minusta piti tulla autonasentaja. Jotenkin päädyin kuitenkin lukioon. Pääsin sieltä (itse asiassa vahingossa) kahdessa vuodessa*, mutta koska sain paperit vasta syyslukukauden puolella, olin sen talven vain töissä.

*Eräille epäileväisille poseeraajille eräällä nimeltämainitsemattomalla hipsterifoorumilla tiedoksi, että äidinkielestä kirjoitin L:n pistein 97/99. Kaksi pistettä verotettiin oleellinen-sanan käytöstä olennainen-sanan sijaan. Ihan vain, ettei tarvitse enää uhrata ainutta elämäänsä moisen asian miettimiseen.

Silloisella asuinpaikkakunnallani ei ollut töitä, joten muutin hanttihommien perässä toiselle puolen Suomea. Nettopalkastani, joka oli noin 1300 euroa kuussa, säästin mm. omaan tietokoneeseen (jaoimme parin jätkän kanssa halvan kimppakämpän), jolta tätäkin tekstiä yhä kirjoitan. Talvet hiihdin  60 km kouluun ja söin pelkkiä käpyjä Kokopäivätöiden ohessa luin kolmen eri yliopiston pääsykokeisiin. Kolmen siksi, että jos vaikka tuurilla joku kolmesta natsaisi. Ajattelin, ettei sinne mitään prolemukuloita oteta.

Otettiinpas, kaikkiin kolmeen. Valitsin Tampereen, koska tiedotusoppiin oli vaikeinta päästä ja totta puhuen myös, koska olin perustanut ensimmäisen "lehteni" jo hyvästi ennen kouluikää.**

**Ns. radiolähetyksiäkin teimme naapurin likan kanssa, C-kasetille tietysti. Ensimmäisen poliittisen satiirini tein todistettavasti Paavo Väyrysestä, presidentinvaalien 1994 alla. Politiikasta en tietenkään 6-vuotiaana ymmäränyt mitään, mutta sen hiffasin, ettei vaatimattomuus taida kuulua tämän miehen vahvuuksiin. Terveisiä vain Paavolle!

No niin, se siitä sankaritarinasta. Sössön sössön.

Perustaessani proto-Puremat olin siis 19. Kirjoittelin huvikseni, koska se oli mahdollista. En ajatellut, että siitä seuraisi mitään sen kummempaa. (Lisäys 22.10.: En siis ollut vielä mikään toimittaja enkä suinkaan tarjonnut näitä tekstejäni mihinkään "perinteiseen mediaan" julkaistavaksi, toisin kuin erinäisissä tv-ohjelmatiedoissa tämäniltaisen Blogistanian tiimoilta on ilmeisesti väärinkäsityksen johdosta lukenut.)

Tuskin edes ajattelin, että tekstejä lukisi lisäkseni joku muukin. Joitamia kirjoituskilpailuja ja pienlehtivirityksiä lukuun ottamatta olin kirjoittanut lähinnä omaksi ilokseni. Ja rajattomasti riemua kirjoittaminen on minulle tuottanutkin aina siitä lähtien, kun sen taidon yhtäkkiä 4-vuotiaana hoksasin.

Ensin oli lähinnä kylähullujen kommentteja. Vuosi vuoden perään aloin saada yhä enemmän yhteydenottoja blogini tiimoilta, henkilökohtaisesta poliittiseen ja kaikkea siltä väliltä. Pyydettiin puhumaan, kirjoittamaan ja erilaisiin projekteihin. Kerrottiin omasta elämäntilanteesta tai haluttiin tsempata. En tosiaankaan ollut yksin ajatuksineni. Jossain vaiheessa huomasin ensin Facebook-jakojen kasvavan tuhansiin ja kymmeniintuhansiin, sitten lukijamäärien kasvaneen satoihintuhansiin. En muista, mikä oli ensimmäinen isompi medianoteeraus, mutta luullakseni vasta kesällä 2011 ymmärsin, että näitä tosiaan luetaan - jopa ihan vakavissaan.

Makoilin merirastilalaisessa soluhuoneessani (sisustusbloggaajia saattaa kiinnostaa, että verhojen virkaa toimitti harmaameleerattu huppari ja huonekaluja ei ollut, koska prekaarielämä), kun Timo Soinilta kysyttiin Aamu-tv:ssä, mitä hän diggaa siitä, että joku Emilia internetissä kirjoittaa erään heidän kansanedustajansa käyttäytyvän kuin teinipissis. Se herätti asujaimistossa jonkin verran hilpeyttä.

No, sen jälkeen - ja ennenkin - on tapahtunut kaikenlaista. Blogin kautta olen tutustunut huikeisiin persooniin ja päätynyt omituisiin mestoihin, ml. viestimiin muutenkin kuin toimittajan ominaisuudessa. Mitä mediaan tulee, moniin olen myös jättänyt menemättä. Mitään en kadu, mutta jälkiviisaasti ajatellen vielä useammin olisin saanut jättää menemättä.

Miksikö? Valtamedian kontekstissa, sen vallan säilyttämistä palvelevin käytännöin ja rakenteissa, on minkäänlaisen varteenotettavan kritiikin läpi saaminen miltei mahdotonta. Onnistuessaankin se pönkittää vallitsevaa valtaa pelatessaan sen kentällä ja säännöillä. Mainstream-journalismi on yksittäisten toimijoiden hyvistä pyrkimyksistä ja ammattitaidosta huolimatta keskimäärin varsin keskiluokkainen, konservatiivinen ja taantumuksellinen möhkäle, t. nimim. toimittaja itsekin.***

***Ja tällä en tarkoita varsinkaan, että joku happopäinen Magneetti- tai Verkkomedia tai Kansalaisen perustelematon verbaalimielipideoksennus olisivat yhtään sen parempaa "journalismia", kun ne eivät ole journalismia ensinkään. Kaukana siitä.

Toiseksi, julkisissa yhteyksissä huomasin persoonani (kuvitellun sellaisen) kiinnittävän enemmän huomiota kuin asiani, enkä juuri välitä esilläolosta. Arvostan yksityisyyttä. Välillä on tehnyt mieli muuttaa Huippuvuorille tai kaivautua maan alle. Sen, mitä olen esillä ollut, olen toivonut saavani näkyvyyttä asialleni. Joka on mikä?

Ei minulla ole mitään agendaa. En aja mitään asiaa kenenkään puolesta. Kirjoitan puhtaasti omista lähtökohdistani. Mitä ne ovat, siitä taas en kirjoita mitään, mutta jokainen vähääkään samankaltaisista ympyröistä tai vähääkään samankaltaisella elämänkokemuksella varustettu tunnistaa ne kyllä. Se riittää.

Niin, se asia. Olen yksinkertaisesti halunnut näyttää, että näinkin täällä eletään ja ajatellaan ja että voi sen sanoa ääneenkin. Ja sekös on näiden vuosien aikana suututtanut. Palkojen määrä eliitin klyyvareissa ylitti jo aikaa sitten villeimmätkin kuvitelmani. Matti Apunen, Sauli Niinistö, Ulla Appelsin, Markku Mantila, Jari Sarasvuo ja monet monet muut... En voi kuin kiittää asialleni suomastanne huomiosta! En osannut haaveillakaan, miten kovin vaivaiset somerääpäisyt tietyissä piireissä hiertävät. Tulkitsen sen niin, että niille oli tarvetta enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Blogistani on kirjoitettu myös journalismikritiikkiä ja retoriikka-analyyseja, mikä on hauskaa. Tämä kun on kuitenkin pelkkä viimeistelemätön, pilke silmäkulmassa ja löysin rantein naputeltu päänrääpimisblogi, ei kunnianhimoinen kirjallinen hanke. Harvassa blogauksessa ajatus- ja argumentaatioketjut on kirjoitettu ainakaan kokonaan auki. Näkyvillä on lähinnä lopputulos, usein poleemisessa ja varsin vapaassa muodossa.

Blogin kautta olen saanut, mutta varmasti myös menettänyt töitä. Nähdäkseni tämä on yksinomaan hyvä diili. Minun ei tarvitse huorata tekemällä paskajournalismia lafkalle, jota en arvosta, eikä sen lafkan tarvitse pitää listoillaan ihmistä, joka sopii huonosti heidän muottiinsa (ja mikä parasta, tämä selviää pikku googlauksella). Ne taas, ketkä haluavat minun kirjoittavan heille, tietävät taatusti, mitä pyytävät. Ja ilahduttavan moni pyytää. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi tehdä tiettävästi ainutkertaisessa elämässään asioita vastoin arvojaan tai intressejään niin kauan kuin suinkin on varaa valita.

Näiden vuosien aikana olen saanut huikean määrän lukijapalautetta, satoja ellen tuhansia sähköposteja, kirjeitä ja facebookviestejä. Niistä 99 prosenttia on ollut rohkaisevia, koskettavia ja asiallisia. Sitten on tietysti se prosentti tappouhkauksia, erilaisia psykologisia patoutumia ja vahingontekoja, mutta kerrankos noita. Kiitos kaikesta, hyvät ihmiset! Palautteenne on antanut valtavasti voimia ja vakuuttanut minut siitä, että kursailemattomalle yhteiskuntakritiikille on tämän päivän Suomessa tarvetta.

Eikä enää niinkään kritiikille, vaan entistä huutavammin aivan konkreettisille vaihtoehdoille. Sellaisille, mitä ei ole vielä olemassa, mutta mitä voimme kukin osaltamme luoda jo nyt. Sellaisille, millä ei ole mitään tekemistä nykyisten instituutioiden kanssa. Sellaisille, mihin ei anella lupaa ja odoteta toimia vallakkailta.

Takana on noin seitsemän vuotta yhteiskunnallista bloggausta. Se saa tältä erää riittää. Kirjoittamisen ammattilaisena aion seuraavan seitsemän vuoden aikana kirjoittaa vähän muutakin kuin blogia. Toki olen tehnyt sitä koko tämän ajan, vaikka suurin huomio onkin keskittynyt blogiini. Se on välillä tuntunut melkein kiusalliselta, koska en miellä itseäni ensisijaisesti blogistiksi. Tämä on yksi projekti muiden joukossa, alkujaan harrastus. Nyt otan aikaa enemmän sille muulle. Tavoitteet ja teemat eivät vaihdu.

Sitten se tärkein.

Toivon, että blogini on rohkaissut ihmisiä sanomaan ääneen asioita, joita heidän ei oleteta eikä haluta sanovan. Ei siihen kuole (useimmiten ainakaan). Tiedän, että tässä maassa on tuhansia ja taas tuhansia fiksuja ihmisiä, jotka eivät nykymenoa niele. Sanoisivatpa he sen.

Sitten se lyhin eli itsekriittinen osio.

Toivon, ettei blogini ole antanut kenellekään valheellista lohtua toimimalla eräänlaisena ukkosenjohtimena. Toki se on viihteeksikin tarkoitettu, mutta mieluummin näkisin tekstini lukijan itsetunnon nostajana ja toiminnan sytykkeenä.

Tekstikin on teko, mutta eivät blogit ja facepeukutukset muuta maailmaa. Todellisia ja merkittäviä tekoja ja valintoja jokainen tekee jatkuvasti omassa elämässään. Kenelle myy vapauttaan ja mistä hinnasta, vaikeneeko vai avaako suunsa, mitä uskoo ja mitä epäilee, elääkö polvillaan vai pystypäin, häpeääkö hiljaa vai puolustaako itseään ja muita, suostuuko uhrin asemaan vai ottaako oikeuden omiin käsiin, luovuttaako vai taisteleeko.

Rakas lukija. Toivon sinulle ylpeyttä, rohkeutta ja voimia puolustaa omaa paikkaasi maailmassa, sitä mitä itse olet ja sitä, miten haluat elää. Älä nosta ketään jalustalle, älä kuvittele olevasi ketään huonompi. Älä tottele ketään, älä usko mitään - tätäkään. Ole onnellinen.

Ja muuta sellaista lässytystä.

Sulkakynä ei lennä santaan, vaikka yhden blogin tarina on kerrottu. Olen aina kirjoittanut ja tulen aina kirjoittamaan, yhtä sun toista. Lisään tänne myöhemmin linkin uuteen kotisivuuni. Tämä blogi jää tänne luettavaksi, vaikkei enää päivitykään. Puremien Facebook-sivu pysyy toistaiseksi auki tiedotuskanavana. Journalistista työtäni jatkan entiseen tapaan useissa eri paikoissa, tällä hetkellä enimmäkseen Kansan Uutisissa. Myös mm. Kepassa, Tulvassa ja eri ammattiliittojen lehdissä. Pysykää kuulolla.

Kiitos sinulle, lukijani, jota ilman tämä blogi ei olisi ollut mitään. Yksin ei kukaan ole mitään.

Rakkautta,

Emilia

Np. Irwin Goodman - Riemu ja ratto


kuva: www.antikvaari.net

17.9.2013

Toimittaja paljastaa, ei paikkaa poliitikon mokia

Nauroin ääneen kirjoitettuani otsikon.

Asian kuvittelisi olevan täysin selvä jokaiselle itseään sivistyneenä pitävälle ihmiselle. Mutta ei, olen lukenut viime vuorokauden aikana niin monta puheenvuoroa, joissa journalistin hyvyys mitataan siinä, miten hyvin hän toimii poliitikon brändityöryhmän jatkeena. Puheenvuoroja, joissa hyvä toimittaja on harmiton viestijä ja julkikuvan kiillottaja, poliitikon paras kaveri ja perseennuolija. Vallan puudeli. Sylikoira. Kiltti hauva.


Idiootti.


Vahtikoira, joka vahtii, "ettei kukaan ota valtaa tai vahingoita sitä".


Suurin osa, yllätys yllätys, oli peräisin kokoomusnuorilta. Erehdyin nimittäin Facebookissa vilkaisemaan jotain myötähävettävää keskusteluketjua, jossa kokoomuksen nuoret broilerit kävivät verbaalista veljellistä sylipainia verissäpäin.


Tämä liittyy tietysti lööppijulkkis Joh... Susanna Koskesta (broil.) kirjoitettuun kommenttijuttuun, jossa hänen töppäilyjään peitellyt toimittaja sai ammattiylpeysherätyksen ja kertoi, miten asiat todella ovat Kosken tapauksessa.


En jaksanut lukea koko Face-nahinaketjua, mutta yksi juttu pisti pikavilkaisullakin silmään. Moni, jolla ei ole alkeellisintakaan journalistista ammattitaitoa tai tietämystä, oli kovin kärkkäästi arvioimassa jutun kirjoittaneen journalistin etiikkaa. Ja millähän kiveksillä?


Erästä ystävääni lainatakseni, "lukisitte tekin joskus jotakin niin saattaisitte oppiakin joskus jotakin".


Olen koksukasvattamon kanssa samaa mieltä siitä, että juttu oli journalistis-eettisesti ongelmallinen. Perusteluni tosin ovat päinvastaiset. Siinä, kun kokoomusnuoren mielestä Eettinen Toimittaja toistaa papukaijana heidän mainostoimistonsa sloganit ja poliittisen tavoiteohjelmansa kaikkine ristiriitaisuuksineen, painaa sen lehteen kyseenalaistamatta ja kontekstoimatta ja varmaan vielä paijaa illalla uneenkin, minun mielestäni minkäänlainen toimittaja ei meikkaa asioita kauniimmaksi kuin ne ovat. Käsittääkseni JSN, journalistien valtavirta ja alan tutkimusperinne ovat pääpiirteissään samaa mieltä. (Toinen juttu sitten, uskaltavatko toimittajat toimia niin.)


Journalistin eettisten ohjeiden ensimmäinen (!) kohta kuuluu:


"1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu."


Heillä on oikeus saada tietää myös, millaisilla ihmisillä yhteiskunnassa on valtaa ja miten he sitä käyttävät. Susanna Koski on tietysti mitättömän pieni vallankäyttäjä esimerkiksi Jyrki Kataiseen saati elinkeinoelämän pamppuihin verrattuna, muttei hän ole myöskään teini eikä kokematon reppana, vaikka siltä vaikuttaisikin.

Hän on useissakin paikossa vallankahvassa oleva aikuinen poliitikko, jonka tekemisiä ei missään tapauksessa kuulu ainakaan toimittajien selitellä parhain päin. Siksi en voi ymmärtää,


1. miksi Maikkarin toimittaja alkuun piilotti asian todellisen laidan, siis sen, että Koski on epäpätevä, asioihin perehtymätön ja niistä varsin vähän ymmärtävä,

2. miksi vastaavia "paljastuksia" - siis asioiden todellisen laidan kertomista, yksityiselämää penkovasta likasankojournalismistahan tämä on hyvin kaukana - ei uskalleta tehdä oikeasti merkittävistä poliitikoista,
3. ihmetykseen 1 liittyen, miksi toistettiin ja toistettiin?

"Vaikeimpien kysymyksien kohdalla yhden käden sormet eivät riittäneet toistojen laskentaan. Koskella ei yksinkertaisesti ollut vastauksia."


Tästä kritiikistäni huolimatta olen hyvin kiitollinen MTV3:n Mari Haavistolle, että hän kirjoitti kommenttijuttunsa, vaikka paljastikin siinä yrittäneensä varsin pitkälle silotella Kosken julkisuuskuvaa. Haavisto ei nimittäin, viime viikkojen jutuista päätellen, ole siinä ainoa. (Eiköhän meistä toimittajista jokainen painiskele näiden asioiden kanssa.) Siksi juttu avaa yleisölle mielenkiintoisia näkökulmia tiettyihin journalistisiin käytäntöihin.


Kuten siihen, ettei ihmisille kerrota totuutta siitä, millaiset henkilöt heihin käyttävät valtaa, miten ja millä edellytyksillä.

Ai niin. Väärinkäsitysten välttämiseksi, pidän alussa sivuttua Johanna Tukiaista huomattavasti toimeliaampana ja skarpimpana yhteiskunnallisena toimijana kuin Susanna Koskea, vaikka heissä tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin. Tukiainen sentään oli osallinen muun muassa yhden ulkoministerin eroon, minkä voi halutessaan laskea saavutukseksi.


Olkoonkin, että tilalle sitten tulikin Alexander Stubb ja henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksei ministeri saisi ihastua strippariin. (Toinen juttu on sitten se, mitä sekin keissi kokonaisuudessaan kertoo hänen harkintakyvystään.)


Ohessa muuten näyte nuoren Ilkka Kanervan supliikkiudesta vastaavassa tilanteessa, missä Koski seivattiin toimittajan toimesta. Totuuden säästämisen jalossa taidossa oli tuolloin vielä hieman treenattavaa.


Sieg Heil, IKL!


Np. Aus-Rotten - When You Support These Fucking Bastards


PS. Nyt kun Björn Wahlroos on taas otsikoissa ja toimittajat toistelevat, miten nuori opportunistinen hankenjulli "totesi / löysi virheitä / aukkoja Marxin teorioista" (aika poika!), lukekaa Antti Ronkaisen ja Miika Kabatan muutaman vuoden takaisesta räntistä, miksi juhlittu var...Suuri Ajattelija ei ymmärrä alkeitakaan esimerkiksi työnarvoteoriasta.

21.8.2013

Ymmärrys ei synny itsestään

"Kaikella kunnioituksella ja näin vuosien päästä jopa varauksellisella lämmöllä suomalaista koululaitosta kohtaan, mutta minut se kasvatti ajattelemaan, ikään kuin Suomi olisi maailman ainoa maa – tai ainakin ylivoimaisesti paras. Muut olivat jotain ekstraa jossain, kirjojen tai lehtien sivuilla. Erikoinen ruoka, kirjava vaate, pallomahainen lapsi, lässyttävä lähetystyöntekijä tai käsittämätön sotku sotia, sotaherroja ja vuosilukuja joskus jossain."

Kolumni, Kepa: Ymmärrys ei synny itsestään

9.8.2013

Mieluummin syrjäydyn kuin alan sirkuspelleksi

"Työttömiin ei suhtauduta täysivaltaisina, tasavertaisina aikuisina ihmisinä, vaan laiskoina ja latvakakkosina holhottavina. Rassukoina, joille pitää keksiä jotain pikku puuhaa tai loisina, jotka sietäisi pakottaa orjatyöhön ase ohimolla."

Kolumni, Kansan Uutiset: Mieluummin syrjäydyn kuin alan sirkuspelleksi

5.7.2013

Talvivaara, kaivosten Berlusconi

"Talvivaarassa voi tapahtua mitä tahansa. Jos raja-arvot ylittyvät, niitä rukataan yhtiölle mieluisammiksi. Jos nekin ylittyvät, niin siinähän ylittyvät. Vaihtelun vuoksi voidaan syyttää vaikka majavia. Talvivaara on kuin kaivosten Silvio Berlusconi – ja tämä ei ole kohteliaisuus. Kuraa voi lentää miten paljon hyvänsä, mutta siellä se vain jököttää ja jatkaa sikailuaan."

Kolumni, Kansan Uutiset: Talvivaara, kaivosten Berlusconi

Tökerösti toimittu

"Kärkkäimmät kyselivät, että jos puolueen linja ei kelpaa, miksi kuulua puolueeseen. Kääntäen voisi kysyä, miksei puolueen jäsenen vasemmistolainen linja kelpaa vasemmistolaisen puolueen johdolle. Jos vasemmistolainen ei voi toimia vasemmistossa, niin missä sitten? Tätä miettii myös moni rivijäsen."

Kolumni, Kansan Uutiset: Tökerösti Toimittu

22.5.2013

Kiire tulee kalliiksi

"Eivät ihmiset ole tyhmiä. Jos heihin luotetaan ja heille annetaan aikaa ja tilaa, he kyllä järjestävät työnsä, miten parhaiten taitavat, siis tehokkaasti. Sen sijaan piiskaaminen, kyttääminen ja mittaamattoman mittaaminen ovat omiaan aiheuttamaan vastarintaa, ahdistusta ja vieraantumista itse työstä."

Kolumni, Telma-lehti (s.66): Kiire tulee kalliiksi

13.5.2013

Hyvät ihmiset hirttoköysineen

"No, onhan noita tosin muitakin ryhmiä, kuten nuoret, työttömät, yksinhuoltajat ja persaukiset noin ylipäänsä, joita saa lyödä kuin vierasta sikaa, mutta tuskin kenenkään muun kohdalla ihmisarvo kielletään yhtä totaalisesti kuin huumeidenkäyttäjien"

Kolumni, Kansan Uutiset: Hyvät ihmiset hirttoköysineen

4.5.2013

Itse provosoitu raiskaus

Establishment on nyt hyvin, hyvin vihainen.

Oh me, shame on me. En tiennytkään, että jos kirjoitan blogissani kyllästyneeni puupäihin, se oikeuttaa minuun kohdistuvan tappo- ja raiskausuhkailun sekä konkreettisen häirinnän. Onneksi Ulla Appelsin tietää paremmin.

Mietin tovin, jaksanko edes vastata niin ala-arvoiseen tekstiin kuin hän kirjoitti Ilta-Sanomiin. Se oli tietoinen, tarkoituksellisen harhaanjohtava provokaatio, joka teki itse itsensä naurunalaiseksi. (Jussi Jalonen ehti jo erittelemään tarkemmin, miksi.) Sillä tokihan kokenut päätoimittaja tietää, mikä ero on sillä, että...

a) kirjoittaa omalla nimellään joskus räväkkääkin, kaiken laillisuuden rajoissa pysyvää yhteiskuntakritiikkiä
b) uhkailee kirjoittajaa tappamisella, toivoo raiskatuksi tulemista, häiritsee kotirauhaa ja tuhoaa omaisuutta.

Tai sillä, että...

a) vihaa epäoikeudenmukaisuutta, syrjintää, riistoa, ihmisten tai eläinten hyväksikäyttöä, epätasa-arvoa jne.
b) uhkailee ja vihaa henkilökohtaisesti ja sokeasti ihmistä, joka pyrkii toimimaan em. poistamiseksi.

Tai sillä, että...

a) kirjoittaa kirjan, jossa käsittelee äärioikeiston väkivaltaa
b) harjoittaa väkivaltaa kirjan kirjoittajia kohtaan.

Ja niin edelleen.

Mutta hän esittää, ettei ymmärrä. Appelsin pyrkii hämmentämään, häivyttämään eroa niin, että viha toisinajattelijoita ja vallanpitäjien kriitikoita kohtaan tulisi oikeutetuksi. Se on mielestäni aika vistoa. Hän käyttää tässä itse asiassa samoja tekniikoita kuin äärioikeisto, erityisesti pyrkien luomaan paikkansapitämätöntä viholliskuvaa.

Siinä viholliskuvassa minä, työläistaustainen persaukinen nuori, edustan jotain eliittiä ja sivistyneistöä ja hän, keski-ikäinen, ajatuksiltaan konservatiivinen, hyvätuloinen päätoimittaja "kansaa". Siinä viholliskuvassa minulla on jotain huikeita etuoikeuksia saada ääneni kuuluviin siinä, kun päätoimittajaparoilla on pelkkä valtamedia ja suhteet. Hän tietää, että väite on typerä, nurinkurinen ja paikkansapitämätön. Mutta tietää myös, etteivät kaikki viitsi ajatella niin pitkälle, vaan käyvät sylki roiskuen tarjotun viholliskuvan kimppuun. Ja että näistä syistä olen pakotettu vastaamaan jopa niin älyllisesti harvinaisen epärehelliseen tekstiin.

Hän myös käyttää totuutta varsin säästeliäästi väittäessään kirjoituksessaan minun kutsuneen jotain tiettyä ihmistä persereiäksi. Ei pidä paikkaansa (ja entä sitten, vaikka pitäisikin). Totesin, että sellaisiakin ihmisiä on maailmassa olemassa. Sen sijaan tissiposkia olen kyllä kutsunut tissiposkiksi, posliinihampaisia psykopaatteja posliinihampaisiksi psykopaateiksi ja natseja natseiksi. (Niin, ja Jussi Halla-ahoa teinipissikseksi, mutta teinipissiksethän ovat ihania.)

Niitä sanotaan tautologioiksi. Natsi on natsi on natsi.

Appelsin tietää senkin, mutta yrittää väittää muuta. On pelottavaa, että yhä useammin yritetään kieltää asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä. On oksettavaa, miten laajalti yhteiskunnan yläkerroksista levitetään uskoa, että kaikki viha on samaa, että kaikki kärkevä puhe on hyi hyi yhtä tuhmaa puhetta ja pahojen juttujen vastustaja on itse vähintään yhtä paha. Kirjoitin aiheesta hiljattain oman blogauksensa sekä yhden kolumnin.

Tuntuu karmivalta lukea tällaista propagandaa laajalevikkisestä valtamediasta samaan aikaan, kun 30 000 natsia mölisee Eurooppamme sivistyksen kehdon pääkaupungin kaduilla ja hakkaa maahanmuuttajia. Kun Saksassa vasta selvitetään virkavallan suojeluksessa tapahtuneita järjestelmällisiä, rasistisia murhia. Kun Suomessa kirjan kirjoittaminen on syy puukottaa ja kaasuttaa ihmisiä. Kun tutkijat pelkäävät tutkia ja toimittajat kirjoittaa muuta kuin äärioikeistolle suopeaa tekstiä. Kun eliitti vie Euroopassa kansaa ihan oikeasti mennen tullen kölin ali saaden nämä sitten syyttämään toisiaan.

Niin ikään päätoimittaja aivan taatusti ymmärtää, mikä ero on sarkastiseen sävyyn, paikoin kieli poskessa kirjoitetulla blogilla ja jollain ihan muulla tekstillä. Tällaisen blogin syyttäminen alatyylistä on vähän kuin sanoisi, että splatter-elokuvat olisivat muuten ihan hyviä, mutta kun niissä on sitä verta. Tai että noisemusiikki olisi muuten ihan hyvää, mutta se on jotenkin vähän sekavaa.

Sitä paitsi blogini on alatyyliseksi aika hemmetin kiltti.

Vastaus otsikon kysymykseen, onko toisten vihaa sallitumpaa kuin toisten: ei toisten, vaan toisenlainen. Kuten Riikka Yrttiaho kirjoittaa blogissaan:

"On vihaa, joka vie asioita eteenpäin ja antaa voimaa taistella oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Sitten on vihaa, joka saa ihmisen toivomaan toisen raiskausta tai lähtemään puukon kanssa kirjastoon."

Totta munassa ensinmainittu on sallitumpaa ja niin kuuluukin olla. Jos niin ei olisi, tämä maailma olisi aivan sietämätön paikka.

Viha ei ole missään vaiheessa ollut se pointti. En ole itse koskaan erityisemmin ilahtunut vihapuhe-termistä juuri sen epämääräisyyden ja moralistiseksi lyömäaseeksi taipuvaisuuden vuoksi. (Kirjoitin asiasta jo pari vuotta sitten.) Tätä yritin korostaa myös Ylen haastattelussa: kyse ei ole vihasta, vaan vallasta. Lopullisessa ohjelmassa kerroin konkreettisista uhkailuista ja vahingonteoista.

Kerroin tapahtuneesta. Lue uudelleen: kerroin tapahtuneista asioista. Mikä kohta tässä on väärin?

Mikä tekemäni oikeuttaa kohtaamani - saati muiden haastateltujen kohtaaman - uhkailun ja konkreettisen uhan? Appelsinin mielestä ilmeisesti blogikirjoittelu, joka ei ole suoraan Ilta-Sanomien kultaisen käytöksen kirjasta. Minun mielestäni ei mikään.

Minä en ole uhkaillut ketään. En ole toivonut kenenkään raiskausta tai pahoinpitelyä saati uhkaillut sellaisella, en ole lähetellyt ihmisille alatyylisiä viestejä, en ole kiihottanut kansanryhmää vastaan tai muutakaan laitonta. Kenenkään ei ole tarvinnut pelätä henkensä tai terveytensä puolesta takiani. Olen kirjoittanut yhteiskuntakriittistä blogia.

Ja Ulla Appelsin tietää, ettei tätä blogia kirjoiteta hänelle. Kuten ei myöskään Matti Apuselle, Jari Sarasvuolle ja mitä näitä palkoja nokkaansa vetäneitä eliitin edustajia nyt onkaan. Olen esittänyt aiemminkin kysymyksen: jos pidätte paskana, miksette jätä omaan arvoonsa? Internet on täynnä paskaa, mitä te tähän niin hanakasti tartumaan? En minäkään lue Ilta-Sanomia tai kuuntele Sarasvuon puheohjelmaa, koska ei ole pakko.

Vitsi onkin siinä, että heidän on pakko, koska heidän etuoikeutensa ovat uhattuina. Koska he tietävät, että aika hiton moni on samaa mieltä kanssani. Tai oikeastaan kysymys ei ole "mieltä olosta" vaan siitä, että aika hiton moni elää sen rakenteellisen väkivallan kohteena, josta kirjoitan ja jota establishment puolustelee. Kun se tehdään näkyväksi, establishment hätääntyy.

Koska kysymys ei ole siitä, että olen joskus kirjoittanut jonkun ruman sanan ja se jotakuta häiritsisi, vaan siitä, että he toivovat, etten kirjoittaisi. He yrittävät ohjata keskustelun sivuraiteille milloin "tyylistä", milloin "mausta", milloin "käyttäytymisestä" - koska eivät halua puhua asioista. Asioista, joista olen vihainen. Asioista, kuten:

Tuloerojen kasvu , köyhyys, kurjistuva työelämä, toimeentulo, vanhuspalvelulaki, veronkierto, harmaa talous, veroparatiisit, julkisen omaisuuden ryöstö, luonnon raiskaus, seksuaalinen häirintä, työttömät paarialuokkana, luokkayhteiskunnan paluu, asunnottomuus, rasismi, sovinismi, ryöstökapitalismi, syrjintä, ihmisten leimaaminen, päihderiippuvaisten epäinhimillistäminen, hoitajien pienet palkat, vanhuspalvelujen aliresursointi, erityislasten sorsiminen, kaupunkitilan yksityistäminen jne jne jne.

Ne ovat juurikin niitä asioita, joista Appelsinin mainitsemat "tavalliset ihmiset" minua pyytävät kirjoittamaan ja joista tavallisena ihmisenä kirjoitan. Koska ne koskevat arkeani ja tuntemieni ihmisten arkea. Ne ovat juuri niitä asioita, joista yläluokka toivoisi minun ja muiden vaikenevan. Siksi he tekevät kaikkensa, että keskusteltaisiin ihan jostain muusta. Yrittävät hädissään jaella setämäisiä käyttäytymisohjeita ja saada meidät pelkäämään tai häpeämään.

Sori. Ei toimi.

Ja siitähän he niin hädissään ovatkin. Ettemme toimi samalla logiikalla. Meihin ei tepsi uhkailu, kiristys tai lahjonta. Emme leiki heidän säännöillään.

Sinä päivänä, kun joku yläluokan edustaja kiittää minua ansiokkaasta tekstistä, voin yhtä hyvin lopettaa kirjoittamisen ja muuttaa loppuelämäkseni johonkin perunakuoppaan häpeämään. (Tai jos ihan totta puhutaan, niin en: tokihan tunnen sellaisenkin vaientamistekniikan kuin "kuoliaaksihalaaminen".)

Mitä tulee tyyliin, makuun ja käyttäytymiseen - luoja varjelkoon siltä päivältä, että annan jonkun eliitin omahyväisen edustajan ne puolestani määritellä!

Sama koskee sivistystä. Sivistys ei ole sivistyssanoja tai ulkokultaisuutta, sivistys ei ole sitä ettei koskaan missään kontekstissa kiroile, sivistys ei ole sitä että sanoo kierrellen, että "turpa kiinni huora". Sivistys ei ole sitä, että turvautuu itse rakenteelliseen väkivaltaan ja jättää likaisen työn peräluutien huoleksi. Sivistys ei ole jakkupukuja ja kravatteja. Sivistys ei ole harmaata, keskustelua karttavaa konsensushyminää, ettei kenellekään vain tule paha mieli.

Mitä se sitten on, jääköön lukijan pohdittavaksi.

Maailmalla "jos olisitte vähän kiltimmin niin teitä kuunneltaisiin" -argumentti tunnetaan nimellä tone argument. Ja se ei muuten pidä paikkaansa. Se on täyttä paskaa. Tiedän sen ja niin tietävät myös establishmentin edustajat - siksi he sitä vaativatkin. Sillä yritetään vaientaa ja viedä kritiikiltä terä, lyödä lyötyä, kastroida oikeutettu viha. Viha, joka syntyy tilanteissa, joissa sen jokaisella terveellä ihmisellä kuuluukin syntyä.

"If you tread on someone's toes, and they tell you to get off, then get off their toes. Don't tell them to 'ask nicely'."

Olemme tulleet aika kauas asiasta, joka oli: saako ihmistä uhkailla, pahoinpidellä ja häiritä sen vuoksi, että tämä esittää julkisesti omia mielipitetään omalla nimellään? Useimmiten vieläpä sellaisia mielipiteitä, joissa puolustetaan altavastaajia hyväosaisten mielivaltaa vastaan.

En millään jaksaisi enää tätä metakeskustelua. Sievistelevää, hymistelevää, kaksinaamaista, tuhoisaa, rakenteellista väkivaltaa pönkittävää epäkeskustelua. Haluaisin keskustella asioista, josta olen vuosikausia kirjoittanut. Asioista, kuten:

Tuloerojen kasvu , köyhyys, kurjistuva työelämä, toimeentulo, vanhuspalvelulaki...

Sikäli kun puhutaan "vihapuheesta", toivoisin sitä lähestyttävän juridiikan, en moralismin näkökulmasta - kuten Sakari Timonenkin esittää.

Sitten loppukevennys. Pikkuveljeni valisti minua hiljattain, että maailman vaikein kieli on mandariinikiina. Itse alan kallistua kantille, että kyllä se on kuitenkin tuo appelsinsuomi.

Np. Sehr Schnell - Tekopyhä

28.4.2013

FAQ eli miksi enimmäkseen vihaan somekeskustelua

"Jos vittuilet blogissasi, mikset kuuntele minun vittuiluani?"

Jos vittuilu olisi edes hyvää, niin ilollahan sitä kuuntelisi, mutta jos joku on niin vitun pahvi, ettei osaa erottaa yhteiskuntakritiikkiä ja vallanpitäjiin kohdistuvaa arvostelua siitä, että osaa olla ihmisiksi noin ylipäänsä, niin en voi auttaa. Jos ei ymmärrä sitä, että esimerkiksi presidentin tekemän politiikan arvostelu on eri asia kuin meikäläisen neverheardin haukkuminen, on varmaan pienenä tippunut päälleen. Velvollisuuteni ei ole kuunnella tuntemattomien vittuilua, enkä sitä myöskään kuuntele. En netissä enkä livenä - vaikka livenähän kukaan netin puskistahuutelijoista ei tule koskaan sanomaan yhtään mitään. Eikä muuten kannatakaan.

"Jos haluat herättää keskustelua, mikset keskustele kanssani?"

Siinä on se jos. Ja jos keskustelisin kaikkien halukkaiden kanssa, en ehtisi muuta tekemäänkään. Ja mulla on kuitenkin esimerkiksi töitä, sosiaalinen elämä ja elämä noin ylipäänsä. Toisekseen aika monen intresseissä ei ole mikään keskustelu, vaan vittuilu. Enkä edelleenkään kuuntele vittuilua.

"Miksi sitten kirjoitit tuon tekstin?"

Koska halusin kirjoittaa sen tekstin. En jankata tuntemattomien puupäiden kanssa.

"Miksi et halua tutustua minuun?"

Miksi haluaisin?

"Sinun pitäisi tutustua erilaisiin ihmisiin!"

Mistäs sinä tiedät, ketä ja millaisia ihmisiä tunnen?

"Vihaatko sananvapautta?"

Kuvittele tilanne, että istut baaripöydässä keskustelemassa tuttaviesi kanssa. Sitten paikalle pamahtaa joku urpo, joka alkaa huutaa, että olette kaikki ihan tyhmiä ja väärässä. 1. Haluatko keskustella urpon kanssa, 2. jos et, vihaatko sananvapautta? Ihan vakavasti, varmaan 80 prosenttia ihmisistä ei edes tiedä, mitä sananvapaus tarkoittaa. Ja se muuten ei tarkoita sitä, että voi olla idiootti, miten vaan, missä vaan ja muiden on vain siedettävä se. 3. Jos haluatkin keskustella, halutko vielä 796. urpon kanssa?

"Tekisi hyvää sinulle kuulla näitä eriäviä mielipiteitäni!"

Tosiaan, en ole koskaan IRL törmännyt erilaisiin ihmisiin tai mielipiteisiin. Onko sellaisiakin olemassa?

"Sinua vain vituttaa puolueesi huono kannatus!"

Minkä puolueen? En ole minkään puoleen poliitikko.

"Neuvon miten sinun tulee kirjoittaa, mikset kuuntele!"

(Köh.) Missäs vaiheessa joka insinööristä on tullut kirjoittamisen ammattilainen? Suutari pysyköön lestissään. Minulla on tuttavissani aika paljon kirjoittamisen ammattilaisia ja muita henkilöitä, joiden näkemyksiä arvostan, joiden kanssa voin käydä kehityskeskusteluja. Sinä et kuulu niihin.

"Olet tyhmä ja inhottava" ym. rakentava, asiallinen palaute.

Voi olla, että se kuva, jonka olet rakentanut minusta itsellesi, on sellainen. Koita tulla toimeen sen kanssa, koska minusta henkilönähän et tiedä oikeasti mitään.

"Paskaa / ripulia / ripulipaskaa" ym. analyyttinen, asiasisältöön terävästi puuttuva palaute.

Sillä, ettet juuri sinä pidä juuri tämän tekstin tyylistä tai siinä esitetyistä asioista ei ole mitään tekemistä tekstin tason kanssa. Sori.

"Etkö kestä kritiikkiä?"

Kts. edelliset esimerkit tästä rakentavasta kritiikistä. Lisäksi erotan kyllä vittuilun keskustelusta, vaikka se olisikin puettu näennäisen sisäsiistiin pakettiin.

"Haet huomiota / teet rahaa / saat etuja" ym. likaisten motiivien arvailu.

Olen aika monta kertaa kironnut sitä, etten alkanut aikoinaan kirjoittaa nimimerkillä. Arvelin, että on kuitenkin jotensakin suoraselkäistä kirjoittaa omalla nimellä tai jotain muuta typerää. Vaan pitää olla ihan vitun tyhmä, jos on kateellinen siitä, että joku kirjoittaa vuosikausia blogia saamatta siitä senttiäkään, mutta sen sijaan jatkuvalla syötöllä paskaa niskaan. Mutta jos jostain syystä kovasti haluaa samaan asemaan - siitä vain, areena on vapaa.

"Miksi sanot vittu, etkö osaa kirjoittaa ilman että sanot vittu?"

Tässä blogissa kirjoitan tällaisia tekstejä, toisaalla toisenlaisia. Jos ei kiinnosta, käsittääkseni pitäisi olla aika helppoa pidättäytyä lukemasta. En tietääkseni lähettele kirjoituksiani väkisin ihmisten sähköposteihin. Vittu.

"Miksi edes kirjoitat?"

Tekstieni aihealueet ja asiasisältö voivat antaa tästä joitain viitteitä. Myös siksi, että henkilöt, joita aihepiirit koskettavat, pyytävät minua kirjoittamaan. Toisinaan samasta syystä kuin Seppo Räty heilutti (Barcelonassa 1992).

---

Noin ylipäänsä en lakkaa hämmästelemästä sitä, miksi niin monia kiinnostaa kirjoittaja kirjoituksen sijaan. Enkä sitä, miten paljon aikuisilla ihmisillä on aikaa ja intoa jauhaa paskaa itselleen tuntemattomista henkilöistä. Tulkitsen sellaisen tyhjän länkytyksen yritykseksi ohjata huomio pois itse asioista. Ikävä kyllä se ei tule onnistumaan. Ihmiset ovat siihen keskimäärin liian fiksuja. Tiedän sen myös siitä, että keskimäärin yhtä vittuilupostia kohden saan sata asiallista tai kannustavaa. Hyvin erilaisilta ihmisiltä, eri taustoista. Kiitos jokaisesta niistä.

Np. Tuuttimörkö - Pitkät vitut blogosfääriin