25.5.2009

Kyttääminen ei kasvata

Joissakin kouluissa käytössä olevasta Wilma-tietojärjestelmästä ja oppilaiden ärsyyntymisestä siihen uutisoitiin jo aikaa sitten. Asia jäi minulta silloin kiireessä kommentoimatta, mutta jäi myöskin niin sanotusti kaivelemaan, joten tulkoon nyt tiettäväksi, mitä mieltä olen moisesta systeemistä. Lyhyesti järjestelmästä: "Wilmaan merkitään tiedot esimerkiksi poissaoloista, häiriköinneistä sekä koepäivistä ja numeroista. Vanhemmat voivatkin seurata lapsensa koulupäivää lähes reaaliaikaisesti."

Ensimmäinen reaktio oli ällistys. Ällistys siitä, miten kiireiset opettajat jaksavat ja ehtivät naputella isoista lapsista, muutamaa vuotta vaille täysi-ikäisistä, edellä mainittuja tietoja järjestelmään. Ällistys siitä, että vanhemmat haluavat rekisteröitynä tuon ikäisten ihmisten elämän joka hetken ja joka teon. Ällistys siitä, että jotkin vanhemmat ja opettajat luulevat siitä huolimatta tietävänsä kaiken nuoren elämästä. (Kyllä nuorten elämään päästään sisälle ihan jotenkin muuten kuin rollittuja kolttosia ja huonoja numeroita näyttöpäätteeltä lukemalla.) Ällistys siitä, että joku luulee sähköistä rekisteriä hyväksi kasvatusmenetelmäksi. Ällistys siitä, että johonkin koulukiusaamiseen ja muuhun nuoren aitoon hätään ei (kaikkien ikävien tapausten jälkeenkään!) saada aikaiseksi puuttua, mutta kyttäykseen kyllä löytyy aikaa ja rahaa. Oliskohan tähän väliin paikallaan yksi Ällistysmies-sarjakuva?

Koepäivien ja -numeroiden naputtelun ymmärtäisin, jos ne merkittäisiin järjestelmään oppilasta itseään varten, eikä tiedoksi tämän vanhemmille. Kuitenkin jotkin oppilaat ovat kommentoineet, etteivät pääse itse edes lukemaan itsestään kirjoitettuja tietoja. Eihän voi olla totta? Jos näin on, niin silloin kyllä mennään yksityisyyden rajojen yli niin että paukkuu. Kyllä nuorella on oltava oikeus tietää, mitä tietoja tästä kyseisenlaisiin järjestelmiin kerätään ja eteenpäin välitetään.

Samoin nuorella on oikeus omaan elämään ja yksityisyyteen siinäkin, ettei vanhemman tarvitse tietää aina ihan kaikkea. Tottakai koulun ja kodin välillä on hyvä olla yhteistyötä ja tiedon hyvä kulkea suuntaan ja toiseenkin, mutta rajansa kaikella. Varsinkin kun tuntuu, että tällainen "rikosrekisteri" on otettu korvaamaan kaikkea muuta normaalia yhteydenpitoa - jota en tosin koulujen resurssipulan tietäen ihmettele. Asiaa voi toki perustella resurssien vähyydellä, mutta ei se sillä sen paremmaksi muutu.

Vastuuntuntoiseksi ei enää yläasteiässä kasveta ankarasti kyttäämällä, koska vastuuntunto ei tarkoita sitä pelkoa, joka on perseessä, kun ajattelee äispän tai ispän lukemaan Wilmasta tehdyistä tuhmuuksista. Eikä vastuuntunnolla ole mitään tekemistä sen kanssa, että lukee kokeeseen ja menee sinne ajoissa vain, kun on ulkoapäin pakotettu. Ei enää yläasteikäisellä. Sitä paitsi, hardliner-häiriköitä joku Wilma varmaan paljon hetkauttaa... Valistunut veikkaus järjestelmän käytön huonoista vaikutuksista: superoppilaat saavat lisää paineita olla aina supereita, häiriköinti ja kilmuilu sekoitetaan keskenään, keskiverto-oppilas saa kärsiä yhdestä mokastaan kohtuuttomasti. Kyllä nuoren pitäisi saada mokailla ilman, että joka moka kirjataan ylös. Eivät aikuisetkaan jaksaisi katsella mokalistojaan, saati antaa muiden katsella niitä. Rikos ja rangaistus -systeemi on jees, mutta pikkumainen ylöskirjaus ei.

Kaiken kaikkiaan en usko, että nuorten rikosrekisteriksi kutsuma järjestelmä voi pidemmän päälle olla mikään toimiva kasvatuskonsti. Tai itse järjestelmässähän ei oikeastaan ole vikaa, vaan sen käytössä. Kuvatun kaltaisen käytön uskon tuovan paljon turhaa katkeruutta opettajien ja vanhempien ja toisaalla koululaisten välille sekä kiinnittävän huomiota vääriin asioihin paljon tärkeämpien kustannuksella. Pikkumainen kissa ja hiiri -leikki sen enempää kuin nuoren elämän läpivalaisu ja näyttöpäätteille rätviminen ei opeta ketään selviämään elämässä. Käsittääkseni kaiken kasvatuksen tarkoituksena on nimenomaan opettaa yksilö selviämään tässä maailmassa ja omassa elämässään, vai olenko käsittänyt ihan väärin?

P.S. Mun läksyjä ei koskaan kuulusteltu, olin aika huoleton koepäivien muistamisessa enkä niistä tehnyt tiliä kotonakaan, yläasteikäisenä tein varmasti sitä sun tätä koulun säännöissä kiellettyä ja tunneillakin kävin väliin aika laiskasti, eikä näistä aina kotiin päin (Emilian neljätoista vee onneksi) kuulluteltu. Silti mun koulu ei mennyt ihan hirveän huonosti. Itse asiassa, se meni aina ihan helvetin hyvin ja enimmäkseen jopa pidin siitä. Eikä musta - kaikesta tästä huolimatta - tullut mielestäni mitenkään ihan kamalan häiriintynyttä.

5.5.2009

Kauniit sanat eivät säästä lasta lamalta

Pitänee näin aluksi pahoitella pitkää kirjoitustaukoa blogissani. Tämä kevät on ollut melkoisen kiireistä aikaa: kun yhtä aikaa opiskelee, tekee töitä ja hoitaa luottamustoimia (jotka nyt varsinkin haluaa hoitaa vastuullisesti) ja kun jossain välissä pitäisi ehtiä nukkua, syödä ja vähän rentoutuakin, niin aina ei ehdi eikä jaksa bloggailla, vaikka asiaa olisi. Tältäkin keväältä olisi ollut sanottavaa aikalailla pirusti asiaan jos toiseenkin, mutta kerron nyt jotain ajatuksia ja tuntemuksia, joita tämänpäiväinen kaupungin perheneuvolan ja lapsiasiamiehen järjestämä Säästä lapsi lamalta -foorumi minussa herätti. Se summaa kuitenkin aika hyvin monia tänä keväänä käsiteltyjä asioita.

Tilaisuuteen oli kutsuttu lapset ja lama -teemaa kommentoimaan asiantuntijoita perheneuvolasta, lasten parlamentista, koulusta, päivähoidosta, neuvolasta, sosiaalityöstä, vapaa-ajan palveluista jne. Lopuksi saimme me valtuustoryhmien edustajat puheenvuoromme. Tiukahkon aikataulun puitteissa keskustelulle ei hirveästi jäänyt sijaa, mikä oli hieman harmi: tässä tärkeässä tilaisuudessa nousi kommentoijien puheenvuoroissa esille asioita monella tasolla ja monesta näkökulmasta koskien lasten ja nuortenkin hyvinvointia ja sen edistämistä.

Sinänsä mielenkiintoisesti rönsyilevässä keskustelussa ei kuitenkaan päästy mielestäni tarpeeksi pureutumaan itse asian ytimeen: miten lapset säästetään lamalta. Yleisesti puhuttiin yhteisöllisyyden merkityksestä ja vanhemmuudesta - molemmat verrattoman tärkeitä asioita edistää ja käsitellä. Arvojakin perättiin ja kaikki varmasti jakoivat huolen lasten hyvinvoinnista. Itseäni jäi kuitenkin kismittämään se, että vaikka huoli oli yhteinen ja henki "jotain tarttis tehrä", niin joiltain tahoilta Tampereen kaupungin lamasäästöjä lasten kohdalta myös kaunisteltiin ja puolusteltiin. Että lasten ystäviä ollaan kyllä niin kauan, kun siitä ei tarvitse maksaa mitään. Lapsista huolissaan olevien hätähuutoon tarjottiin paikoin vastaukseksi pakkoa: kun on pakko säästää, vaikka ikäväähän se on.

Pakko, pakko, pakko! Pakkohan ei ole kuin kuolema, jos siitä lähdetään. "Taloudelliset realiteetit" (joilla oikeistopuolueet sammuttavat kaiken vaihtoehtoja etsivän keskustelun ja yritykset muuttaa asioita) ovat myös melko huono peruste - myös silloin, kun ajatellaan ihan kylmän taloudellisesti. Eikö viime lamasta opittu mitään? Typerä kysymyskin, kun vastaus on, että EI. Taas leikataan, ja pahiten leikkaukset sattuvat niihin heikoimmassa asemassa oleviin, jotka eivät pysty omia oikeuksiaan puolustamaan. Siis muun muassa ja erityisesti lapsiin. Paitsi että se on inhimillinen vääryys, se EI todellakaan ole säästöä. Asiaa on aika paljon tutkittu ja todettu, että a) leikkaukset olivat suhteettoman suuria (vaikka kova oli lamakin) ja laman jälkeen niihin ei juuri tehty parannuksia, b) juustohöylätyn sukupolven myöhempi oireilu tulee hemmetin kalliiksi. (Miksiköhän muuten Ruotsi selvisi viime lamasta nopeammin jaloilleen kuin Suomi? Taisivat tehdä naapurissa vähän päin vastoin, kuin erilaisiin leikkuu- saksimis- ja silpomisesineisiin symbolisesti viehtyneet poliitikot meillä.)

Lapsissa ei vain ole tulevaisuus, vaan lapset ovat tulevaisuus. Pitää varmaan olla vähän tyhmä, että säästää omasta(kin) tulevaisuudestaan? Ja sitten jälleen tähän paljon parjattuun inhimilliseen näkökulmaan: se nyt vaan on väärin ja perseestä, että näinkin rikas valtio ja kaupunki väittää, ettei pysty huolehtimaan lapsistaan. Kaikkia asioita ei nyt vaan mitata rahassa. Se ei suinkaan tarkoita, että ne ovat ilmaisia ja ettei niiden edistämiseen tarvita rahaa. Ei ihminen - lapsikaan, jota maassamme ei vieläkään usein täydeksi ihmiseksi tahdota ymmärtää! - pelkällä pyhällä hengellä ja kauniilla sanoilla elä, kyllä se tarvitsee tietyt puitteet hyvinvoinnilleen.

Ja vielä: lapsia koskevat muutkin kuin suoraan lasten palveluihin kohdistuvat säästöt. Lapset eivät elä irrallaan tästä yhteiskunnasta. On aika kermaperseistä ja ylimielistä mennä sanomaan taloudellisessa ahdingossa elävälle, ehkä osittain elämänhallintansa ja mielenterveytensäkin menettäneelle laman (markkinaliberalismin ja hyvinvointivaltion purkajien) uhrille, että tämä on mahdollisesti huono vanhempi. Asioilla on syy- ja seuraussuhteensa. Jos emme huolehdi kaikista ihmisistä, läheisistämme (paitsi omassa elämässämme, myös yhteiskunnan tasolla ja taholta), jos päästämme hyvinvoinnin jakautumaan epätasaisesti - silloin voimme yhtä hyvin syyttää itseämme jokaisesta huostaanotosta, jokaisesta järkkyneestä lapsen mielestä, jokaisesta nälkäisestä lapsesta, jokaisesta rakkautta vailla olevasta lapsesta. Ja niin edelleen.

On turha itkeä, kun paska on jo housussa. Siksi pitäisi pitää yhtäläisesti huolta jokaisesta kansalaisesta ja turvata jokaisen hyvinvointi (nämä tunnetaan oikeistopropagandassa myös termeillä paapominen sekä pullamössöjen ja sossupummien päähän taputtelu). Lapset maksavat kovimman laskun epätasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Ja helvetti, että minä olen vihainen siitä! Se ei riitä, jos päättäjät ovat itse lapsineen tyytyväisiä elämäänsä. Nimittäin ne, joilla on isoimmat ongelmat, niistä vähiten huutelevat. Ei väsynyt jaksa, väsynyt haistattaa paskat kaikelle politiikalle ja osallistumiselle ja yrittää joten kuten selvitä hengissä (kaikki eivät selviä). Silti juuri nämä toivonsa menettäneet ja sinnittelijät ovat niitä, jotka apua ja tukea eniten tarvitsisivat. Minua HÄVETTÄÄ, että kaupunkimme on heidät taas ohittanut olankohautuksella. Joitakin pullanmuruja pöydältä on tippunut (kiitos mm. tamperelaisen kansalaisaktivismin!), mutta asenne ja suunta on kyllä harvinaisen selvä: ken ei pärjää, olkoon pärjäämättä. Parempi varmaan monen mielestä olisikin, jos kaikki köyhät ja kärsivät kuolisivat pois silmistä onnekkaampien täydellistä elämää häiritsemästä.

Taas ollaan sen yksinkertaisen totuuden edessä: myönnämmekö kaikille samat ihmisoikeudet ja oikeuden ihmisarvoiseen elämään vai emme. Kaiken poliittisen jargonin ja muun paskapuheen takana tämä on aina se ydinkysymys. Onko jokainen ihminen laulun arvoinen ja jokainen elämä tärkeä.

Tulin tässä kirjoittaessani sen verran vihaiseksi, että vetäisisin varmaan nokkaan sitä, joka tähän nyt tulisi muuta väittämään. Onneksi olen koiran kanssa kaksin kotona, eikä sillä ole muuta sanottavaa, kuin että lenkille. Sinne siis. -->