10.6.2009

Vielä räjähtää

(Jos haluat siirtyä suoraan asiaan, skippaa ensimmäinen kappale.)

Vasemmistoliiton vaalitappio ja sitä seurannut puheenjohtajan ero on käynnistänyt keskustelun puolueen tilasta laajemminkin. Tästä puolestaan on internetin keskustelupalstoilla yhtä lailla kuin kahvipöydissäkin päästy kysymyksiin muun muassa puolueen tarpeellisuudesta ja vasemmistolaisuudesta yleensä. Puuttumatta tässä puoluepolitiikkaan eli läpättämättä poliittis-ideologis-teoreettista jargonia tämän enempää (ehkä teen sen myöhemmin) tai viitsimättä ottaa kantaa väsyneisiin kommariläppiin esitän lyhyesti helvetisti yksinkertaistetun näkemykseni nykytilanteesta parin laajan ydinteeman kautta.

Suurin osa suomalaisista on vahvasti toimivien julkisten palveluiden kannalla. Julkisilla tarkoitan sellaisia, joita persaukinenkin voi käyttää. Toimivaa ei tarvinne selittää – jokaisella on kokemuksensa toimimattomista. Julkisella puolella, otetaan nyt esimerkiksi vaikka terveyden- tai vanhustenhuolto, työskentelevät tietävät kokemuksen kautta senkin, miksi hommat kusevat. Avataan nyt vielä: jotkut tässä maassa haluavat ajaa julkiset palvelut alas. Käytännössä se tarkoittaa, että työntekijät joutuvat työssään järjettömän tiukille ja työskentelemään paikoin varsin onnettomissa puitteissa. Tyhjästä on paha nyhjästä toimivia palveluita. Sopii kuitenkin kysyä, mihin suomalaisen veronmaksajan työstään julkisten palveluiden eteen maksamat verorahat menevät? Miksi helvetissä niillä veroilla ei saada toimivia julkisia palveluita, kun niistä kerran maksetaan ja halutaankin maksaa? Kysymys on rahan suuntaamisesta. On ihan turha väittää, etteikö rahaa riittäisi. Meillä Tampereellakin riittää tunneliin ja parkkiin autoille, Koukkuniemen mummoille ja papoille ei sitten millään. Yksityistettyjen palveluiden ihanuudesta höpisevät voivat puolustella saman tien jenkkityylin loistavuutta. ”Jos ei ole rahaa (eikä edes vähän vaan ihan vitusti), et pääse hoitoon.” Etkä kouluun. Etkä tarkkaan ottaen melkein minnekään. Kuole kadulle, synnytä kadulle. Siistiä.

Suurin osa suomalaisista työssäkäyvistäkin ja muista niin sanotusti yhteiskunnalle hyödyllisistä yksilöistä on sitä mieltä, ettei silloisessa elämäntilanteessaan tuottamattomia ihmisiä voi ihan saunan taaksekaan viedä tai ojaan potkia. Ihan vain, koska suurimmalla osalla ihmisistä on sydän (ja tämä ihan ilman mitään jeesusteluja). Ja ehkä vähän siksikin, että yhteiskunnan sivistyksen mittari on aina ollut ja tulee aina olemaan se, kuinka se huolehtii heikoimmistaan. Muun muassa lapsista ja vanhuksista. Tuottavuus ei saa olla ihmisarvon mittari. Työtä vieroksuvista ”sossupummeista” jauhaville voisi todeta, että paskaduunista (sellaisesta työstä, jolla ei järjellisesti elä) kieltäytyminen on suorastaan kansalaisvelvollisuus. Ai miksikö, no siksi, että sillä tavoin työt ja työehdot eivät ainakaan parane. Työmies on palkkansa ansainnut, ja –nainen, ja –ihminen. Ja jokainen ihmisarvoisen elämän, olkoon sitten vaikka ihan rehellisesti kusipäinen velliperse ja vapaamatkustaja (joita kokemukseni mukaan on ainakin näissä köyhemmissä kansanosissa muuten helvetin harvassa – ehkä kannattaisi katsella sinne eliittiin päin).

Suurin osa suomalaisista haluaa opiskella, tehdä töitä jne. Suurin osa myös tekee, ja niin pirun kovasti. Sitä työtä ei vain arvosteta, sille ei saa vastinetta. Päättäjät sluibailevat asioita muun muassa tehokkaan mielikuvamarkkinoinnin ja yleisen etäännyttämisen keinoin aivan toiseen suuntaan, mikä olisi kansan enemmistön tahto. Käsitteitä (oikeisto, vasemmisto, porvari, duunari, työväki jne.) sotketaan ees taas. Ihmiset näännytetään töihinsä ja opiskeluihinsa, ja sitten valitetaan, etteivät jaksa kiinnostua politiikasta. (Oikeasti ollaan tilanteeseen tyytyväisiä: näännytetty kansa = hiljainen kansa = päättäjälle hyvä kansa.)

Tälle kehitykselle pitää tehdä jotain. Tämä kehitys muuttuu jossain vaiheessa. Sille tehdään jotain. Nyt näyttää ehkä toivottomalta, mutta mikään ei ole ikuista. Ei edes oikeiston hegemonia. Pinnan alla kytee. Kiinnosti ihmisiä politiikka eli ei (ketäpä se itsearvoisesti kiinnostaisi, korkeintaan välineenä jonkin asian saavuttamiseksi!), kaikkia kiinnostaa se, onko nälkä vai onko töitä (vai kenties sekä että), pääseekö kouluun ja harrastamaan, onko vapaa-aikaa ja mielekästä tekemistä, pääseekö isi lääkäriin, äiti neuvolaan, lapsi hoitoon tai vaihdetaanko mummolle vaipat. Ja niin edelleen. Kaikkia kiinnostaa, onko heillä mahdollisuudet elää elämäänsä, kuten haluavat ilman, että tarvitsee olla huolissaan perusasioista.

(Tästä voinee kukin tehdä omat johtopäätöksensä myös liittyen vasemmiston ja vasemmistolaisen puolueen merkitykseen tässä yhteiskunnassa. Puolueeni suhdetta tämän tontin hoitamiseen, kuten sanottua, kommentoin ehkä toiste.)

Oli miten oli. Pinnan alla kytee. Ja jossain vaiheessa räjähtää. Meissä on voimaa ja meitä on paljon.

9.6.2009

Asiat asioina, ihmiset ihmisinä

Uskomatonta. Vasemmistoliiton tyrmistyttävä vaalitulos ei ole mitään siihen ällistykseen verrattuna, minkä aiheutti oikeuden päätös Johanna Korhosen tapauksessa. Kuinka helvetissä tässä maassa voidaan tehdä tällaisia päätöksiä? Edelleen: hakijan, saati tämän puolison, seksuaalinen tai poliittinen suuntautuminen ei nyt vaan kuulu työnantajalle. Siksi ei voida puhua luottamuspulasta työnantajan puolella, jos työnhakija tai -tekijä ei halua näistä asioista erikseen nimenomaisesti kertoa. Sitä paitsi luottamuspula on hieman pikkusievä ilmaus homo- ja "punamädättäjä"fobialle. Ja muija itsehän oli kepulainen! Huh huh. Jos kuitenkn pidettäsi asiat asioina ja ihmiset ihmisinä.