15.12.2009

Kouluväkivallasta

Kelan tutkimusproffa Raimo Raitasalo puuttuu väkivaltakeskusteluun tämän päivän Hesarissa. Tosin juttu on mielestäni otsikoitu typerästi: "Nuorten väkivaltaa ymmärretään liian pitkälle". Paskanmarjat. Sitä ei ymmärretä ollenkaan. Ja ymmärtämisellä en tarkoita tässä päänsilittelyä, jota nyt ei varsinkaan pidä harrastaa, vaan syiden ymmärtämistä.

Yhtä kaikki, Raitasalolla oli hyviä pointteja. "Puhutaan koulukiusaamisesta, vaikka kyse on väkivallasta". Niin. Ei-aikuisiin kohdistuvaan väkivaltaan on tavattu suhtautua vähätellen. Aikuisten väkivalta lapsia ja nuoria kohtaan on kuritusta, lasten tai nuorten keskinäinen väkivalta koulukiusaamista, joka on jo sanana aivan perseestä ja tuo mieleen jonkun "äiti, mä en tahdo mennä kouluun" -ruikutuksen ja jonkinlaisen käsittämättömän kuvan uhrin vajavaisuudesta.

Toisaalta kasvuikään kuuluu tietty omien fyysisten rajojen testaus ja monen sortin painiminen, ja siinä voi koulun henkilökunnalla ynnä muilla olla vaikeutta erottaa nämä väkivallasta. Puhumattakaan siihen puuttumisen problematiikasta... Ei minulla ole tarjota mitään taikakeinoa. Kaikki lussutus ainakin yleensä vain pahentaa tilannetta. Mutta tiedoksi: jos siellä on monta yhden kimpussa tai isompi pienemmän, niin kyllä silloin kannattaisi uskaltaa edes puhua väkivallasta.

Puhun nyt oman kokemuksen pohjalta, ehkäpä sitten vastoin parempaa tietoa. Itse olin yläasteaikoina tappeluissa (joita riitti koulun muusta syystä vaihtoon asti) aina altavastaajana. Jostain syystä minä olin myös se, joka sain siitä nootit. Ehkä oli väärin pistää vastaan eikä ottaa huvikseen turpaan tai selkään. Yhdellekään opettajalle tuskin olisi tullut mieleen puhua minusta koulukiusattuna - kiusaajaksi epäiltiin muutamaan kertaan - enkä sellaiseksi itseäni mieltänytkään.

Ja tässä tullaan siihen, että voitte uskoa, että kun muita keinoja kuin väkivalta ei jää, niin siihen on turvauduttava. Tämä puoli koulu- ym. väkivallasta on juuri se, jota ei ymmärretä. Ja ne, jotka ovat kokeneet väkivaltaa ja välinpitämättömyyttä joka taholta - niin voi nyt helvetti, en pahemmin sano - ovat joko käsittämättömän tyhmiä tai ylimaallisen viisaita, jos eivät vastaa siihen samalla mitalla. (No, toisilla tietysti viha kohdistuu itseen jne. mutta tämä ei olekaan tieteellinen artikkeli aiheesta.) Kannattaisi miettiä myös, että kuka on syyllinen sellaisessa tilanteessa, jossa vuosien vittuilu päättyy yhteen mojahdukseen. Henkisen väkivallan rankkuutta monesti aliarvioidaan ja keskitytään vain siihen, mitä voidaan silmin nähdä ja todistaa.

Voin vaikka lyödä vetoa siitä, että monen koulussa väkivaltaa kokeneen ensireaktio esim. koulusurmiin oli, että "siitäs saivat". Sitähän ei ääneen saa sanoa - eikä ihme sinänsä, vastenmielinen ajatus se onkin. Mutta sanonpa silti, porukka jatkaa ruususen untaan kuitenkin.

10.12.2009

Synninitsepäästö a.k.a. mitäs nyt vittua

Varoitus: Ei sisällä mitään yhteiskunnallisesti missään määrin merkittävää, mutta kohtalaisen joukon vittu-johdannaisia.

Tunnustan. Tämä tauko sekä blogikirjoittelussa että kaikenlaisessa muussa luovuudessa on johtunut siitä, etten ole ihan äsken kokenut omaa osallistumistani, tekemisiäni tai ajatuksiani kovin merkityksellisiksi. (Se ei silti tarkoita, etten seisoisi niiden takana.) Motivaatio osallistua ei ole ollut hukassa, mutta keinot ovat olleet. Eikä todellakaan ole kyse siitä, ettei niitä olisi olemassa.

Olen etsinyt sitä tapaa ja väylää, missä ja miten minulla olisi jotain annettavaa ja vittuuntunut luullessani, ettei ole sen koommin tapaa kuin annettavaakaan. Erityisesti tapa on ollut hukassa. Siis itseluottamus käyttää sitä. Jopa sen rakkaimman, kirjallisen ilmaisun, olen kokenut etäiseksi ja vaikeaksi.

Vituttaa, ettei ehdi millään oppia ja kykene muistamaan kaikkea sitä, minkä haluaisi. Vituttaa, kun ei koe kykenevänsä antamaan mitään kulloinkin käynnissä olevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Oma kykenemättömyyden tunne vituttaa. Vituttaa, kun pohjimmiltaan tietää, että se on paskapuhetta. Että oman osallistumisen jääväys on loppujen lopuksi vain seurausta jostain turhantarkasta superegosta tai muusta psykoanalyyttisesta höpönlöpöstä.

Sekin vituttaa, että minulla on hyvin vähän vastauksia ja huomattavan paljon kysymyksiä. Miksei elämässä riitä, että on vain ja yrittää olla ihminen? Tekee sen minkä jaksaa ilman, että tarvitsee olla paras? Miksi ihmisen arvo määrittyy tai tuntuu määrittyvän yksinomaan sen tuottavuuden ja tekemisten kautta? Eikö ihmisellä ole muuta arvoa? Jos ei, miksi sillä olisi oikeus olla olemassa? Mistä tuotte tähän ne todisteet, jotka todella haluaisin edelliseen kysymykseen liittyen nähdä? Okei. Tiedän kyllä 100-prosenttisella varmuudella omat vastaukseni näihin. Ne olivat retorisia kysymyksiä, joilla yritin hahmotella vitutukseni, minä vs. maailma, luonnetta.

Ai niin, melkein unohdin. Sekös vasta vituttaa, että moni täysi riemuidiootti mekkaloi samaan aikaan, kun itse luulen silkkaa viisauttani vaikenevani.

Ehkäpä tämän ällöttävän henkilökohtaisen, mutta julkisen mojauksen myötä annan itselleni luvan taas olla jotain mieltä ja olla sitä julkisesti. Vetoan ja tulen vetoamaan aina siihen, että vaikka teoreettinen ymmärtämykseni ja tietämykseni maailmasta on vielä hyvin rajallinen (siitä huolimatta, että sitä yritän koko ajan kehittää), niin empiriaa on parikymppiseksi senkin edestä. Ja näillä mennään. Sitä - että tiedän kaikesta kaiken - odotellessa ei kai edelleenkään auta kuin toimia nykyisen järjen ja ymmärtämyksen varassa.