31.10.2010

Kuraiset arvoni

Facebookissa, tuossa helvetinkoneessa, on, kuten kaikki tiedämme, mitä erilaisimpia sovelluksia. Viimeisimpänä ruudulle lävähti ”Millaiset arvot omistat” -sovellus. En tehnyt testiä, mutta siitä tuli kuitenkin mieliteko arvioida arvoja kuin mitä tahansa omistettavissa olevaa hyödykettä tai turhaketta. Kuten nyt vaikka kenkiä.

Miksi juuri kenkiä, no koska kengät ovat esineiksi harvinaisen tärkeät. Se johtuu siitä, että kengillä on liikkumisen mahdollistajina tai estäjinä melkoisesti merkitystä ja ”mikä on tärkeintä, on liike”.

Suhtautumistani pukeutumiseen ylipäänsä kuvaa pätkä muuan suomalaisartistin vuoden 1978 debyyttialbumin kahdeksannesta biisistä: ”Vaatteista ei tää poika piittaa, rumat vain niillä koreilee. Kunnon kengät kyllä pitää olla, muuten liukastuu peehen.”

Siis.

Arvoni tuntuvat hankittaessa kovahintaisilta, mutta maksavat itsensä vuosien saatossa takaisin. Arvoni ovat ennen kaikkea mukavat ja käytännölliset, mutta arvoista vähänkään ymmärtävän silmään myös melkoisen makeat.

Niissä on ideaa ja niillä on funktio, ne on hankittu harkiten. Minulla ei ole kovin monia arvoja, mutta harvoista arvoistani pidän huolta sitäkin paremmin. Vaikka toisaalta - jos eivät kestä menossa mukana, eivät olleet sen arvoiset.

Arvoni eivät ihan helposti mene pois muodista, jos koskaan ovat jossain sellaisessa mukana olleetkaan. Ne kestävät hyvin aikaa, elämää ja kulutusta. Ne mahdollistavat minulle monipuolisen liikkumisen, vaikka ovat kaukana tervee(llisi)stä.

Arvojani ei noin vain heitetä menemään. Sen sijaan niitä kuuluu paikata ja puhdistaa.

Jos arvot kaikesta huollosta huolimatta meinaavat käydä vanhoiksi, niistä tulee festariarvot. Ne siis otetaan mukaan kesällä pari-kolmipäiväiseen poikkitaiteelliseen kesätapahtumaan ryvettymään. Jos ja kun arvot eivät kestä testissä, ne joutavat roskiin.

Jos ne kestävät, ne kestävät vain jeesusteipin voimin. Jeesuksella paikatuissa arvoissa taas ei välttämättä ilkeä ihmisten ilmoilla kulkea.

Siisteintähän olisi, jos voisi vain juoksennella ympäriinsä aivan arvoitta. Sellainen vain on vähän hankalaa tässä kylmässä maailmassa, jossa pitkä on matka ja kivinen tie päällystetty lasilla ja paskalla.

Oikeastaan arvoista puhuminen on pelkkää pinnallista (pohjallista) läpätystä niin kauan, kuin tie on niin kivinen kuin se monille meistä on.

11.10.2010

Puolueeton toimittaja

Aamulehdestä ei-niin-yllättäen Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan johtajan pallille pompannut Matti Apunen vaatii Journalistiliitolta apua toimittajien puoluekantojen selvittämisessä.

Mikäpä siinä. Mutta laitetaan samoin tein julkisiksi myös elinkeinoelämän pamppujen ja mediatalojen omistajien puoluekannat. On aika naiivia kuvitella, että näiden rinnalla jonkun rivitoimittajan mahdollinen puoluekanta vaikuttaa journalistiseen sisältöön juuri mitenkään.

On myös aika 70-lukulaista luulla, että toimittajilla yleensä on minkään puolueen jäsenkirjaa. 2000-lukulaista sokeutta on luulla objektiivisiksi toimittajiksi niitä, joilla ei jäsenkirjaa ole. Ei se, ettei toimittaja a) osaa nähdä asemaansa poliitisella ja muulla kartalla, b) myönnä sitä, tee hänestä puolueetonta.

Paraskin "puolueettoman tiedon välittäjä" laulaa aina jonkun lauluja - enemmän tai vähemmän, omiaan tai muiden, tahallaan tai tahattomasti. Ammattitaitoa on nähdä, kenen. Ja yrittää sitten olla laulamatta ihan hirveästi kenenkään. Suurinta puolueellisuutta ja valheellisuutta on väittää, että omat journalistiset tuotokset ovat puolueettomia.

"Puolueettomuus" ei ole toimittajan mielipiteettömyyttä, näkökannattomuutta tai maailmankatsomuksettomuutta, vaan kykyä nähdä mahdolliset riippuvuussuhteensa ja asemointinsa sekä poliittisissa että muissa yhteyksissä. Ja kykyä erottaa omat intressit työstään - siinä määrin, kuin se aidolla innolla täydestä sydämestään työtään tekevälle ihmiselle on edes mahdollista. Eiväthän toimittajat ole mitään koko maailmankaikkeuden näkeviä ja sitä objektiivisesti analysoivia teknisiä aivoja, vaan ihmisiä, jotka toimivat kuten ihmiset toimivat.

Toisaalta heillä useimmiten on kaikesta huolimatta vakaa pyrkimys objektiivisuuteen ja muutamiin muihin journalistisiin hyveisiin. Itsekin esimerkiksi arvostan muutamia kokoomuslaisiksi tietämiäni toimittajia toimittajina. En myöskään koskaan ole saanut omassa työssäni kuulla puoluekantani vääristävän sitä. Järjestään ainakin omalla kohdallani yhteiskunnallista aktiivisuutta on pidetty ajattelun, ei aivopesun, merkkinä.

Ymmärrän toki Apusen kannan. Valta mediassa sekä muualla on parhaillaan melko porvarillista, ja valta-asemassa oleva katsantokanta näyttäytyy suurelle yleisölle aina objektiivisena. Siksi olisi kiva paljastaa joukosta vääräuskoiset vastakulttuurin ja marginaalien edustajat. Stalin-kortit viuhumaan vaan - niidenkin kohdalla, jotka ovat hädin tuskin eläneet Neuvostoliiton vielä ollessa olemassa. Minäkin olin kolmen vanha, kun se hajosi. Ilmiselvä stallari ja DDR:n huora siis.

Journalismin puolueettomuus voisi olla myös toimittajien puoluekantojen julkisuutta. Jos sillä siis olisi mitään merkitystä. Samaan syssyyn pitäisi kuitenkin rehellisyyden nimissä julkistaa mediatalojen omistajien ynnä muiden todellisuudessa valtaa käyttävien puolekannat. Oikeastaan kaikkien niiden, joilla katsotaan jotain valtaa tässä maassa olevan. Eikös? Vai miksi juuri vain toimittajien?

Itsellenihän asia on yksi ja lysti, koska olen sen suhteen jo tehnyt journalistisena itsemurhana pidetyn kaapistatulon. Olkoonkin, että toimittajuuteni on vielä varsin alkutaipaleella. Tein sen rehellisyyttäni, lähinnä itseäni kohtaan. Luottavaisuudesta siihen, että myös toimittajan ammatissa toimiva saa toteuttaa yhteiskunnallista ja poliittista itseään. Ja ennen kaikkea luottavaisuudesta siihen, että ihmiset ajattelevat itse, eikä Apusen tarvitse tehdä sitä heidän puolestaan.