25.1.2011

Tsuurnalistin hajatelmia työstään, osa 1

Läppärini tiedostoja perkatessani törmäsin seuraavaan viimekesäiseen tekstiini. Kirjoitin sen silloin pelkästään itselleni, mutta sen ammatillista pohdintaa koskevat osat ovat edelleen ajankohtaisia ja niissä saattaa olla jotain, joka kiinnostaa muitakin kuin itseäni. Näkökulma on ehkä turhan kyyninen, koska se kertoo niistä kriiseistä, mitä varmasti moni toimittaja kohtaa jossain vaiheessa uraansa ammatillisuuttaan pohtiessaan ja alansa kehitystä seuratessaan. Kokonaiskuvani työstäni ja sen merkityksestä on todellisuudessa paljon valoisampi kuin seuraava teksti antaa ymmärtää.

"Tommy Tabermann on kuollut. Tänään on kuuma, kostea ja painostava ilma. Kaupunki uhkaa taas häätää romanit Satamasta. Minua on lainattu Ilta-Sanomissa. -- Anatomia. Monotonia sai minut melkein harkitsemaan (kauno)kirjoittamisesta luopumista. Itsetarkoituksellinen omaelämänkerrallisuus on kirjallisuudessa noloa. Haluan muuttaa ulkomaille. --

Olenkohan onneton uutistoimittaja? Vihaan pinnallisuutta ja pätkittäisyyttä. Vihaan pintaraapaisuja ja puolihuolimattomuutta. Haluan perehtyä, pohtia, sulatella ja muodostaa rauhassa näkemyksiä. En halua oksentaa keskeneräisiä vaikutelmia tai lainattuja faktapätkiä ihmisille. Uutisjournalismi tänään on perseestä. Tämän päivän lehti on huomenna vanha. Sivut on täytettävä, joskus siinä onnistutaan paremmin ja joskus huonommin. Useimmissa lehdissä silläkään ei ole väliä - kunhan ne ovat täynnä. Mikään ei muutu. Kaikki unohtuu.

Ihmisillä on liikaa informaatiota ja he saavat sitä mistä tahansa enemmän kuin sanomalehdestä. Nykyisin uutisjournalismi laahaa aina sosiaalisen median ja muiden verkostojen perässä. Jokainen uutinen on jo käsitelty ja pureskeltu jossain muualla, kun toimittaja toimittaa sen muka tuoreena. Oikeasti uutta ei voi syntyä muuten kuin esittelemällä uusia näkökulmia. Siihen ei ole aikaa. Toimittajan tehtävä tiedonvälittäjänä on entistä turhempi. Sen sijaan toimittajan tehtävä kokemuksen välittäjänä on entistä tärkeämpi. Muttei siihen oikein ole aikaa, eikä ennen kaikkea uskallusta. Oikeat uutiset harvemmin löytyvät Facebookista.

Niin kauan kuin muistan, olen työssäni jotenkin halunnut olla hyödyksi ihmis- ja yhteiskunnalle. En ole koskaan tiennyt, mikä on se tapa, mutta ydin on säilynyt koko ajan samana: haluan välittää kokemuksia ihmisten kesken, että he ymmärtäisivät paremmin toisiaan. Eivät välttämättä hyväksyisi, mutta tietäisivät, mitä kukin on mieltä ja miksi. Haluan näyttää yksilön ja ympäristön kohtaamisessa syntyvät kokemukset osana jotain suurempaa kokonaisuutta, että ihmiset ymmärtäisivät paremmin maailmaa. Ikään kuin olisin joku saatanan valo pimeässä, hah. Johan on suureellinen kuvitelma. Haluan lisätä ymmärrystä, vaikka omani on kovin vajavainen.

Ehkä haluankin ensisijaisesti lisätä omaani. Ehkä journalismi on vain hyvä tekosyy ronkkia ja raapia itseä kiinnostavia aiheita ja asioita. Muka sen varjolla, että muidenkin pitää saada tietää niistä. Ja sitten siitä vielä maksetaan. Kummallinen työ. Siitä ei tee yhtään vähemmän kummallista se, että toisten toimittajien arvostamat toimittajat tekevät yleisön mielestä monesti helvetin kuivia juttuja. Muita pidetään rahvaanomaisina siihen asti, kunnes niille vahingossa myönnetään joku palkinto. Eikä mikään ole kiusallisempi ilmestys kuin toimittaja, joka luulee päässeensä kiinni pienen ihmisen sieluun ja sitten empaattisesti esittelee löydöstään – ihastuneena omaan herkkyyteensä ja ehkä vielä säikähtäneenä jutunaiheestaan, sillä suuri osa toimittajista (kuten kaikista ihmisistä) on tynnyrissä kasvaneita kermaperseitä. Siinä sitten pollastellen vaatimattomana, kaikkensa antaneena, ihmisen mittaisena. Hyi helvetti.

Näkemykset, vaikutelmat, maailmankuvat, ihmiskuvat ja -kohtalot. Ne ovat aina kiinnostaneet minua. En ole kiinnostunut näennäisen irrallisista, näennäisen objektiivisista faktoista, vaan siitä, miten ihmiset ovat ne omissa päissään jäsentäneet ja merkityksellistäneet. Miten faktat ovat vaikuttaneet ihmisten elämiin. Toisaalta en ole kiinnostunut myöskään pelkistä emootioista, kokemuksista: olen kiinnostunut siitä rajapinnasta, missä ihmisen maailmankuva ja käsitykset syntyvät näennäisen rationaalisesti. Siksi en muista monenkaan sodan vuosilukuja. Sen sijaan osaan analysoida, mihin uskoen sodat käytiin ja mitä vastaan. Olen siis kiinnostunut syy–seuraus-suhteista, maailman tärkeimmästä ja typerimmästä kysymyksestä: miksi. --

Vähän väliä mietin, olenko huono toimittaja. Pohdin liikaa työni merkitystä, kun minun pitäisi jo ammatillisen lojaaliuden nimissä korostaa sitä. Mutta mitä hyödyttää kirjoittaa juttuja kalankääreisiin? Mitä ylipäänsä hyödyttää käyttää elämäänsä pohdiskeluun, kun voi esimerkiksi juoda ja naida?

Taidan sittenkin olla toimittaja."