25.9.2012

Syrjässä asiasta, edelleen - kritiikin vaientamisen ABC

Metka tämä syrjäytymiskeskustelu. Toistaiseksi sen konkreettisin vaikutus on ollut, että muutamat toimittajat ovat paljastaneet olevansa valtaeliitin puolella kriittisiä kansalaisia vastaan. Nyt vuorossa on Kalevan päätoimittaja Markku Mantila, joka tekee pääkirjoituksessaan kaikkensa, että puhuisimme jatkossakin asian vierestä.

Siis siitä, miten tyhmiä ja tuhmia olemme me, jotka olemme juljenneet vastoin virallista totuutta käydä. Emme ainakaan siitä, mikä meidän pointtime mahdollisesti saattoi olla. No, voin sen tässä toistaakin, noin kahdenteentoista kertaan, vaikka olis tässä vähän muutakin tekemistä:

Vika ei ole yksittäisten, huono-osaisten ihmisten tai heidän lähipiiriensä moraaleissa ja elämäntyyleissä. Ja jos olisikin, siihen ei olisi päättäjillä nokan koputtamista. Eikö toisten koteihin tunkeutuva politiikka ollutkaan Päivi Räsäsen yksinoikeus?

Siksi epämääräisen "syrjäytymisen" sijaan pitäisi puhua tuloeroja kasvattavasta politiikasta, hyvinvointivaltion tuhoamisesta, ihmisten syrjimisestä, köyhyydestä, työelämän raaistumisesta ja sensellaisesta. Siis sellaisesta, mihin poliitikot voivat vaikuttaa. Numeroita, taloutta ja politiikkaa!

Jos poliitikot puhuvat asioista, joihin he eivät voi vaikuttaa - kuten taskulämpimästä "yhteisöllisyydestä" - he pakenevat vastuutaan. Oli tarkoitus sitten kuinka hyvä tahansa, ajatus kuinka kaunis hyvänsä.

Mutta, kiitos Mantilan kaltaisten keskustelijoiden, joudumme käymään metakeskustelua edelleen. Siis keskustelua keskustelusta. Keskustelua siitä, miksi valtaaeliittiä ja virallista totuutta kritisoivat saavat paskaryöpyn niskaansa ja itse kritiikki vaietaan kuoliaaksi.

Pyydän anteeksi kaikkien asiakeskustelun ystävien puolesta - minua vituttaa tämä sivuraiteilu yhtä paljon kuin teitäkin - mutta näköjään keskustelu kritiikin vaientamisen tavoista on käytävä tässä yhteydessä. En voi olla oikomatta suorastaan valheellisia väitteitä, kun ne esitetään laajalevikkisen ja arvostetun sanomalehden sivuilla.

En esimerkiksi ole mikään helvetin "pieni vihreä nainen" vaan 174 senttimetriä paloautonpunaista kommunistia. Siis suuri ja punainen kuin Neuvostoliitto! (Okei, tämä oli se läppäosio, voitte tunkea ne Stalin-kortit takaisin pers...taskuihinne. Olin kolmen, kun Neukut hajosi.)

Sen sijaan se, että Mantila edelleen väittää kriitikoiden pelaavan poliittista peliä, loukkaa minua suuresti (okei, loukkaisi, jos kaiken maailman mantiloiden höperehtimisistä osaisin loukkaantua). No, on se kumminkin aika härski väite, koska en edelleenkään ole poliitikko, vaan ihan tämmönen perusjantteri (tai -pantteri, miten vaan).

Ja jos olisinkin - kuten muutama muu kriitikoista on, on meitä monta muutakin kuin minä - ei sekään tekisi kritiikkiä tyhjäksi, koska "itse olet kakkapylly" ei ole mikään argumentti. Ei ainakaan analyyttiseen ja rationaaliseen keskusteluun kuuluva.

Motiiveista vihjailu kertoo omalta osaltaan siitä, miten eri maailmoissa elämme. Eikö vastakriitikoille ole tullut mieleenkään, että ihmisen itseilmaisun taustalla saattaisi olla jotain muutakin kuin jokin henkilökohtaiseen hyötymiseen liittyvä syy? Jopa ihmisen poliittisen uran taustalla saattaa olla joku muu syy.

Itse asiassa, jos tavoitteenani olisi henkilökohtainen hyöty, tekisin jotain ihan muuta kuin nostaisin oman alani (journalismin) pitkän linjan tekijöiden typerehtimisiä framille. Sehän olisi sulaa hulluutta.

Tai siis, onhan tämä.

Siinä Mantila on oikeassa. Jos katsoisin silkkaa henkilökohtaista etuani, en ainakaan julkisesti nostaisi sanan säilää näitä vanhempia alan vaikuttajia vastaan - olkoonkin, että he siinä aloitteellisia ovat olleet. Vaikenisin, hymistelisin tai nuoleskelisin, mikä nyt kehenkin tepsii. Ei vaan ole ollut tapana. Enkä totta puhuen edes osaa.

Toimittajalle on kriittisyys valtaapitäviä kohtaan niin kovin ikävä ominaisuus. Kuten myös se, ettei kykene pitämään turpaansa kiinni epäoikeudenmukaisuuksista. Saati se, ettei kykene kirjoittamaan vastoin järkeään ja omaatuntoaan.

"Anteeksi maalaisuuteni, huomenna matkustan kaupunkiin", oli mummollani tapana sanoa. "Anteeksi rehellisyyteni, huomenna matkustan helvettiin", sanoisin minä, paitsi etten sano, koska olen tulossa sieltä.

Anteeksi pitäisi Mantilan mukaan ilmeisesti myös pyytää sitä, että on nuori ja nainen. Hänen mukaansa se tekee kritiikistä jotenkin tyhjää, vaikken syy-yhteyttä olekaan vielä ymmärtänyt. Vähän taas hävettää, kun kuvittelin, ettei Suomessa vuonna 2012 asioista keskustella sanomalla omasta poikkeavia mielipiteitä - ainakaan julkisesti - hysteeristen akkojen horinoiksi. Hups, päivitän käsitykseni takaisin vuoteen 1959 tai jotain.

Tämä harhani muuten lienee seurausta harvinaisen sivistyneestä lähipiiristä (jonka valtaosaa jotkut sydämeltään sivistymättömät ehkä kutsuisivat syrjäytyneeksi) ja mitä mainioimmista työkavereista (suurin osa vanhempia miehiä, niin toimituksissa kuin muillakin työpaikoillani), jotka eivät ole koskaan suhtautuneet minuun alentuvasti, vaan vertaisena. Kiitos heille siitä.

Mutta sitten se kolmanneksi tärkein asia: Markku Mantila on ihan vakavissaan sitä mieltä, että ne ovat "kiukkuiset vihreät naiset ja Arhinmäki", ketkä syövät raharössien ja lakeijoidensa pöydistä. On meitä kuulkaa muutama muukin, keitä tämä homma vituttaa. Ja ettei nyt kuitenkin menis toisin päin?

Ja siis, Apusen kolumnin tavoin tässä Mantilan pääkirjoituksessa ilmenee harvinaisen kauniilla tavalla se lähimmäisenrakkaus, sydämen sivistys ja yhteisöllinen välittäminen, joiden perään he kuulluttavat:

"TYHMÄ! HULLU! AKKA!"

Varsin rationaalinen ja viileän analyyttinen lähestymistapa.

Sitten se toiseksi tärkein asia: Väität, ettemme ole esittäneet vaihtoehtoja. Joko päätoimittajan lukutaito ja käsitys yhteiskunnallisen keskustelun kentästä on kovin rajoittunut tai sitten hän valehtelee. Vaihtoehtoja, myös ja etenkin tieteelliseen tutkimukseen nojaavia, on esitetty vuosikausia. Niitä ovat esittäneet myös syrjäytymistyöryhmässä edustettuina olleet järjestöt. Vaihtoehdot on kuitenkin järjestelmällisesti sivuutettu.

Ja oikeasti nyt, hyvät herrat. Väitättekö te aivan vakavissanne, ettei poliittisilla päättäjillä ole muuta vaihtoehtoa ratkaista syrjäytymistä (joka oli myös presidentin vaalilupaus) kuin luoda niksipirkka nettiin?

Ai niin ja, Markku Mantila. En nyt ihan ymmärtänyt, miten ydinvoiman vastustaminen kirjoituksessasi tähän syrjäytymisasiaan liittyy, mutta "ydinvoiman vastustajat ovat viherpiiperöhomoja" on kerrassaan mainio argumentti ydinvoiman puolesta. Siis aivan pettämätön. (Oletko ehkä Greenpeacen kaksoisagentti?)

Ja se kaikkein tärkein asia:

Voisiko Markku Mantila ystävällisesti avata, miksi on järjetöntä vaatia poliitikoilta politiikkaa? Ja myös, miksi poliitikkojen on ehdottoman järkevää näperrellä mietelauseiden parissa?

Tässä välissä on kyllä pakko heittää propsit Matti Apuselle ja Vesa Kärkkäiselle suoraselkäisyydestä siinä suhteessa, että he sentään nimesivät vasta-argumentoijansa. Se tarkoittaa, että kritiikille annetaan edes joku arvo ja kritiikin kohteet pääsevät vastaamaan heihin kohdistuvaan (vaikkakin epäreiluun) kritiikkiin samassa viestimessä.

Mantila tietää vastineoikeuden periaatteet varsin hyvin ja keskittyy siksi vain tamppaamaan itse rakentamaansa olkityttöstä. Siksi kirjoitan tämän vastineentapaisen tänne, enkä lähetä sitä Kalevaan. Tuskin maksaisi vaivaa.

Oikeasti en ole kovin pessimistinen sen aidon asiankaan suhteen, mistä alussa puhuin. Mediassa on edelleen näkynyt maohenkisten pressanylistysjuttujen lisäksi helvetin hyviä, analyyttisia ja kriittisiä juttuja, jotka kertovat erilaisista yhteiskunnallisista epäoikeudenmukaisuuksista - kuten median kuuluukin kertoa.

Turun Sanomat esimerkiksi kertoo, että rakenteellisia ongelmia paikataan liian usein lääkitsemällä yksilöitä: "Ahdinkotiloja on alettu tulkita asiayhteydestä irrotettuna. Kun henkilö esimerkiksi jää työttömäksi ja muuttuu sen seurauksena unettomaksi ja tuskaiseksi, diagnoosiksi saatetaan usein lyödä masennus."

Niin, onhan noita irtisanomisuutisia taas männäpäiviinkin mahtunut, yhtenä törkeimmistä Metson perseily. Kotitehtävä 1: Mitä tekemistä vanhemman potkuilla on lapsen syrjäytymisen kanssa?

Uusi Suomi puolestaan uutisoi ansiokkaasti, että suurimmalla osalla vangeista on taustallaan keskittymis- ja oppimisvaikeuksia, joita ei ole millään tavoin huomioitu, jos on noteerattukin. Kotitehtävä 2: Mitä tekemistä koululaitoksen tasa-arvoisuudella ja resursseilla on lapsen syrjäytymisen kanssa?

Että tehtailkaa vain jatkossakin niitä runovihkoja sille fudut saaneelle yksinhuoltajalle, jonka lapsi lasketaan paarialuokkaan ja häiriköksi heti ensi luokilta asti. Muistakaakin vaieta oppilashuollon resursseista, koulushoppailusta ja tasoryhmistä.

Ainakin vielä 90-luvulla oli varsin yleistä, että tarkkisluokkalaiset eivät saaneet edes ruokailla "normaalien" lasten kanssa.

Kotitehtävä 3: Käytä, rakas ystävä, elämästäsi edes puoli minuuttia miettiäksesi sitä.

Np. The Coup - Dig It

Ei kommentteja: