29.5.2012

Aina saa kärsiä ja hävetä

Jos sosialismin ihmiskuvaa on haukuttu utopistiseksi, niin kapitalismin ihminen se vasta utopistinen onkin. Nimittäin kapitalismin näkökulmasta ei todellisuudesta löydy koskaan ihmistä, joka olisi hyvä sellaisenaan (sallinette tämän vanhahtavan ja puutteellisen kahtiajaon). Aina löytyy parannettavaa, aina löytyy hävettävää.

Kapitalismissa kansalaisen eli kuluttajan sloganiksi sopisi hyvin "aina saa kärsiä ja hävetä". Jopa pelätä. Markkina- ja mainoskoneiston tehtävä on saada ihmiset tuntemaan itsensä vajavaisiksi - ja luvata toisaalta osallisuutta onnesta jokaiselle kuluttamisen kautta. Kun ostat tämän tuotteen tai palvelun, olet hyvä. Kun ostat tämänkin, olet parempi. Paras on kaikilla elämän osa-alueilla se, joka on käyttänyt eniten fyrkkaa tullakseen paremmaksi ihmiseksi.

Tavallisista ihmisen ominaisuuksista tulee vikoja, joista on mahdollista päästä eroon vain ostamalla. Tavallisista elämään kuuluvista asioista tulee niinikään poikkeustiloja, jotka vaativat kalliita toimenpiteitä. Ideaali-ihminen ei juuri muuta mieti, kuin miten kuluttaisi seuraavaksi. Kaikki tavoitteet elämässä typistyvät ostotapahtumiksi: kengät, pleikkari, auto, talo, vene, mökki, kauneusleikkaus. Opiskelupaikka, ei niin kaukana tulevaisuudessa.

Oioin alussa vähän mutkia. Kapitalismin ihanneihminen ei suinkaan ole täydellinen, vaan aina vajavainen, jolla on kova hinku täydellisyyteen, jota hän ei koskaan tavoita. Kapitalismin pahin vihollinen on ihminen, joka on itseensä tyytyväinen sellaisenaan - siis täydellinen kaikkine vikoineenkin. Mitenkäs myyt sellaiselle mitään mainoslauseella, joka vetoaa yksilön vajavaisuuteen?

Se, mitä arvostamme, näkyy myös puhetavoissamme. Kun joku kertoo uudesta hankinnastaan, kukaan ei sano "oliko tuo nyt tarpeen", vaan kuluttaminen on merkki ahkerasta (varakas toki on sama kuin ahkera) ja siksi hyvästä yhteiskunnan jäsenestä. "Mene töihin niin on varaa ostaa uusi", sanotaan sen sijaan paikkaus-remppaus-kierrätys-korjausohjeita kyselevälle - riippumatta siitä, onko tämä töissä vai ei. Nurinkurisesti nuukuus nähdään ahneutena, "ei raski heittää pois". Ikään kuin ostaminen olisi tunteesta vapaa rationaalinen tapahtuma.

Ihmiset on pidettävä kiireisinä ansaitsemisen ja kuluttamisen oravanpyörässä, etteivät ehdi ajatella liikoja. Kuten esimerkiksi: mitä tekisin tällä tiettävästi ainoalla elämälläni, miten käyttäisin tämän päivän, joka ei koskaan enää tule takaisin?

En toki kaipaa mitään kateus- ja katkeruusyhteiskuntaa, jossa kukaan ei saa hankkia mitään ekstraa ja iloita siitä eikä varsinkaan hemmotella itseään. Sellainen kuulostaa hirveän ikävältä. Yritän vain jotakin kautta hahmottaa, miten kulutusmoraali tunkee ihmiskuviimmekin. Ja miten tuhoisaa tämä kaikki on paitsi ihmisille, myös ympäristölle. Jälleen: en kaipaa myöskään sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmiset olisivat pakotettuja kulkemaan samanlaisissa harmaissa villapaidoissa hiukset liimaletillä. Sekin olisi aika ankeaa.

Haluan yhteiskunnan, jossa ihmiset eivät ole pakotettuja ansaitsemaan arvoaan kuluttamalla. Haluan yhteiskunnan, jossa tahtoen tai tahtomattaan oravanpyörän ulkopuolella elävät ovat arvokkaita siinä missä muutkin. Mutta koska sellainen yhteiskunta ei naps vain tipahda syliin, ainoa mahdollisuus on pyristellä itse omassa elämässään irti näistä kahleista.

Tunnustan. Minulla ei ole edelleenkään ollut esimerkiksi yhtään puhelinta, jossa olisi kameraa, älypuhelimesta puhumattakaan. En koe sen vuoksi olevani erityisen jälkeenjäänyt tai naurettava. Pitäkää vapaasti luddiittina, mutta en ole kokenut tarvitsevani älypuhelinta. Toki se varmasti olisi kätevä. On toki muitakin asioita, jotka minun olisi ikään kuin kuulunut hankkia, mutta joita en ole hankkinut. En ala kuitenkaan jeesustelemaan, sillä enemmän on niitä, jotka olen hankkinut. Ihan turhaan.

Ostamatta jättäminen ei suinkaan ole ainoa tapa vastustaa kulutustyranniaa. Yksilön moralisointi siitä, että hän mällää mälläysyhteiskunnassa, on vähän tyhmää. Voi kuitenkin tykönään miettiä, mitä asioita elämässä ja ihmisissä ihan oikeasti arvostaa ja miksi. Sitten voi yrittää arvostaa niitä, vaikka blingbling-mielikuvamaailman läpi näkeminen onkin vähän haasteellista.

Lopuksi: olen pahoillani siitä, ettei mikään kirjoittamani ole uutta. Jokainen tekstin ajatus on ajateltu ja ääneen lausuttu jo tuhansia kertoja. Kaikkeen tähän johtava logiikka on kuvailtu jo vuosisatoja sitten. Miksi sitten kirjoitin? Siksi, että tämä kaikki pääsee helposti unohtumaan. Olemme velliperseharakoita, jotka riemuiten luopuvat omista oikeuksistaan, kunhan vain saavat lisää kivaa kiiltävää materiaa - tai edes saavat kuvitella saavansa. Olemme antaneet lahjoa itsemme orjiksi.

Vai ketä muka kiinnostaa se, että parhaillaankin EU:n sydämessä rajoitetaan mielipiteenvapautta ja muita perusoikeuksia? Miksi emme älähdä siitä, kun se tapahtuu lähellämme? Siksikö, kun meillä on tarpeeksi kivaa kamaa? Paljonko se lohduttaa sitten, kun turvat on tukittu?

Vaan onhan se nyt noloa, osoittaa mieltä tai jotain.

Lakatkaa nyt vittu häpeämästä.

Np. IKT & Rantaremmi - Mitä ihme kieltä tuo on?

6.5.2012

Nälkämaan kauhu

En erityisemmin pidä ennakkoluulojen, väkivallan ja takapajuisuuden yhdistämisestä mihinkään hyvään ja kauniiseen. Esimerkiksi rasismin ja sotauhon liittämisestä Suomen luontoon ja kulttuuriin. Maan- vaan en kansallistuntoisena ihmisenä otan sen henkilökohtaisena loukkauksena.

Kulttuuri ja luonto kelpaavat tietyille piireille vain sotauhon pönkittämiseen ja ihmisvihan lietsontaan. Luontoa saa raiskata ja kulttuuria halveksua ihan rauhassa joskus se tuntuu olevan jopa sotarunkkareiden velvollisuus kunhan vain Koli-postikortteja riittää. Ne, jotka eniten tuntuvat kulttuurin tuhoa pelkäävän, ymmärtävät kulttuurin päälle vähiten. Ei se elä ja kehity bunkkerissa.

Enkä voisi mitään muuta tunnuslausetta inhota enempää kuin kypäräpappikokoomuslaista "koti, uskonto ja isänmaa". Että sotketaan tähän teurastamisella kiimailuun nyt vielä jumalatkin. Jos olisin uskovainen, olisin hele-vetin vihainen herrani tai rouvani sotkemisesta ihmistenvälisiin.

Syntyjäni itä- ja pohjoissuomalaisena minua taas etoo suunnattomasti, että keskimäärin espoolaiset hyvin toimeentulevat persut, elitistikyldyristit ja muut snobikouhot nyyhkäilevät Suomi-Filmien Suomella, vaikkei sitä ole koskaan ollutkaan muualla kuin niissä filmeissä. Maaseutua on helppo romantisoida matkan päästä. Minulla ei ole siihen mitään tarvetta, koska olen asunut siellä. Olen landespesialisti ja syrjäseutujen survivor ja allerginen heinälatolässytykselle. Olen vittu tehnyt sitä heinää. Siitä on romantiikka kaukana.

Nuorten edistyksellisten lyhytnäköisyyttä puolestaan on joskus pitää suunnilleen koko kehäkolmosen ulkopuolista Suomea yhdentekevänä junttilana. No ihan täysi junttilahan tämä tietysti onkin, mutta niin on sisäpuolikin, höhöö. Viihdyn oikein hyvin molemmissa. Mutta sen verran maakuntahenkeä minusta löytyy, etten halua Savoani, Kainuutani ja Lappiani yksin taantumuksellisten keppihevoseksi luovuttaa. Pohjanmaalle ei  niin väliksi. (Puukot tuppehen, se oli läppä.)

Kaikki se, mistä Suomessa pidän – hyvät tyypit, kulttuuri, luonto – on löydettävissä myös muualta maailmasta. Samoista asioista diggaan muissakin maissa. Siksi en ymmärrä, mitä rasismilla, sotamehustelulla ja joukkopsykoosinomaisella kansallistunteella on tekemistä tässä kuviossa. Paitsi tietysti siinä määrin, missä niitä tarvitaan heikon itsetunnon pönkittämiseen. Jos tuntee olevansa ihan hyvä, ei tarvitse vihata ja pelätä muita.

Nationalismi kaikissa muodoissaan on aika kauheaa, mutta siltä osin kuin isänmaa-nimistä abstraktiota minulle on olemassa, on se rakkautta, ei vihaa.

Np. Dropkick Murphys - Worker's Song