29.6.2012

Eräs ilta baarissa

(Kalja)baareissa oleilu on joskus hauskaa, joskus suorastaan hulvatonta, mutta useimmiten yliarvostettua. Tässä kuvaus jälkimmäisestä.

Huomattakoon, että kaikki sekä toveriseurueen sisäpuoliset että ulkopuoliset hyvät läpät on jätetty pois kerronnallis-dramaattisista syistä. Siitä samasta on ympäristöksi valittu mahdollisimman perinteinen räkälä, jossa ei ole tarjolla sen enempää niin minkään sortin sielunravintoa (edes karaoken edestä) kuin ruumiinkaan. Ei keikkaa, ei lihatiskiä, ei midii.

Ja tarina alkaa.

Ensimmäinen tuoppi. Joku tulee kysymään, mitä teen täällä. Vilpitön naama, järjetön kysymys. Ka miltäpä näyttää? Juon kaljaa kavereiden kanssa, kuten sinäkin. Joskus jopa aivan yksinkin ihan siitä ilosta, ettei naisilta ole vaadittu miesseuralaista baariin enää vuosikymmeniin.

Ei riitä. Seuraava urpo tulee kysymään, miksi minä ja ystäväni puhumme siitä mistä puhumme. Kysyn, miksi hän änkeää tuntemattomien ihmisten pöytään arvostelemaan näiden puheenaiheita. Ei vastausta.

Hetken päästä joku sinänsä asiallinen kaveri kysyy, mitä teen työkseni. Toimittaja, vastaan. Aamulehden vai Iltalehden? En kummankaan. Komppaan, ettei niitä toden totta muita olekaan. Oikeasti olen autonkorjaaja. Ilme kirkastuu. Keskustelemme tovin starttimoottoreista.

Jossain vaiheessa treenatun näköinen nuorimies tulee itkemään läskejään, joita ei ole. Hän painaa kuulemma yli sata kiloa. Sanon, ettei kai tuo nyt ole skrodelle miehelle paino eikä mikään, eikös ne pienemmät punnita neuvolassa ja niin päin pois. Ei auta. Pahoittelen, etten osaa terapoida enempää.

Hieman lähempänä pilkkua keski-ikäinen, väljehtynyt konttorirotta ilmestyy jostain toljottamaan naamaani ja mongertaa, että olen liian kova. Että hänen mielestään naisen pitää olla pehmeä. Sanon, että minun mielestäni hänen pitäisi kasvattaa pallit. Mutta että toivon hänen löytävän riittävän muhjun naisen itselleen. Kaikkee on, beibi. Vakka kantensa ja niin päin pois.

Itsehän tapaan kulkea ympäriinsä kertomassa kaikenlaisille vässyköille, että mielestäni miehen pitää olla mies. Mies eikä hiiri. Koska muuten minä syön sen, sillä se on kissan luonto.

Ei, en kulje.

Olen jo lähdössä, kun nuori tekoripsinainen paljeteissaan tuppaa toverillisesti kylkeeni ja kertoo saavansa rahaa riisumisesta, ja että minun vuorostani pitäisi ehdottomasti kieppua tangolla. Sanon, ettei se ole mahdollista jo siksi, että oksentaisin ensimmäisen kiepauksen jälkeen.

Voin käydä huvipuistossakin vain sellaisissa laitteissa, jotka menevät pelkästään eteenpäin. Tai ylöspäin, tai alaspäin - kunhan suuntia on vain yksi. Esimerkiksi vuoristorata on sellainen. Tekoripsinainen ei usko.

Lähden karkuun.

Jalassa uudet yöjuoksulenkkarit. 

Np. Tykopaatti - Hillitty harkittu huoliteltu

19.6.2012

Terveisiä... Suomesta

En tiedä teistä, mutta minä elän sellaisessa Suomessa, jossa tehdään helvetisti raskasta työtä, mutta ruokakaupassa lasketaan senttejä.

Jossa sairaslomalle ei ole varaa jäädä, vaikka kädet irtoaisivat.

Jossa toimintakykyinen ja -intoinen ihminen passivoidaan äkkiä toiminnan kohteeksi pompottamalla, höpökurssittamalla ja epäämällä mahdollisuus järkevään tekemiseen.

Jossa ei-norminmukaisessa palkkatyössä oleva tippuu heti paarialuokkaan.

Jossa tavan palkkaduunari tulee nippa nappa toimeen palkallaan - jos tulee.

Jossa monesta työstä - näkymätön työ, hoivatyö, kulttuurityö, järjestötyö, sivistystyö ja niin edelleen - ei saa palkkaa edes sen verran, että sitä pystyisi tekemään.

Jossa yliopisto-opiskelu alkaa jälleen valikoitua keski- ja yläluokan etuoikeudeksi.

Jossa köyhän kakaroilla ei ole varaa harrastaa, paitsi sellaisia harrastuksia, jotka eivät hienoperseiden kaupunkitilaan sovi.

Jossa esimerkiksi sellaisella perustarpeella kuin asunto saa keinotella vapaasti.

Jossa "yhteiskunnallinen ongelma" on jonkun mielestä se, ettei jokaiselle tissiposkelle kanneta pimperoa kotiovelle.

Jossa kaikilla ei ole varaa mennä lääkäriin tai syödä välttämättömiä lääkkeitä.

Jossa ei ole mitenkään tavatonta kuolla väkivaltaisesti tai tapaturmaisesti ennen aikuisikää.

Jossa köyhän on parempi olla vähintään uusi jeesus, koska köyhän on oltava.

Jossa jokainen rööki, perjantaipullo, lauantaimakkara ja duunikilometri on suurennuslasin alla, suuremmista synneistä puhumattakaan.

Jossa politiikasta on tullut pelkkää identiteettipolitiikkaa.

Jossa politiikka ei ole politiikkaa vaan vaihtoehdottomuutta (ks. hallituksen europolitiikka).

Jossa on freesiä vaatia ainutlaatuisen luonnon tuhoamista (ks. peruskeskustaoikeiston ympäristökannat).

Jossa on rohkeaa hyökätä itseä tavalla tai toisella hankalammassa asemassa olevien kimppuun: kerjäläisten, maahanmuuttajien, vähemmistöjen, väkivaltaa kokeneiden, päihdeongelmaisten...

Jossa tyhmyydellä ylpeily on nerokasta keskustelunherättelyä.

Jossa keskustelun irvikuvasta käypä mölinä on joku arvo sinänsä.

Jossa hulluilla on kovimmat äänet, mutta niinhän maailmassa yleensäkin.

Jossa ei kannata olla päästään vialla, koska itse- tai joukkomurha tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin hoito.

Jossa neuvolatoimintaa supistetaan, perheiden elämää kurjistetaan ja sitten mehustellaan paarialuokan sterilisaatiolla.

Jossa jo ala-asteella aletaan jakaa lapsia tasoryhmiin.

Jossa koko hyvinvointivaltio-nimisen projektin kusseita kuunnellaan yhä talousneroina.

Jossa eniten paskaa niskaan saavat ne, jotka kantavat vastuun toisten virheistä.

Jossa kokoomus on yhä suurin puolue. Tirsk.

Jossa suurin kuviteltavissa oleva synti on piirtää seinään.

Jossa pääpamput vasemmalta oikealle - enimmäkseen silti oikealle - elävät kaukana siitä todellisuudesta, missä yhä kasvava osa ihmisiä elää.

Jos olisin Hugo-peikko, sanoisin, että herää pahvi, nyt on tosi kyseessä.

Se tarkoittaa, että siinä vaiheessa alkavat ne tuloerot kutittaa haitarin yläpäässäkin, kun ei tee kravatti kaulassa mieli mennä ihan joka lähiöön.

Np. Irwin Goodman - Terveisiä perseestä

14.6.2012

Muovailuvahaa kapitalismille

En tiedä, mikä elämäni tarkoitus on (paitsi että sitä tuskin on), mutta ainakaan se ei ole finanssijumalien lepyttely.

Kolumni Kansan Uutisissa