25.9.2012

Syrjässä asiasta, edelleen - kritiikin vaientamisen ABC

Metka tämä syrjäytymiskeskustelu. Toistaiseksi sen konkreettisin vaikutus on ollut, että muutamat toimittajat ovat paljastaneet olevansa valtaeliitin puolella kriittisiä kansalaisia vastaan. Nyt vuorossa on Kalevan päätoimittaja Markku Mantila, joka tekee pääkirjoituksessaan kaikkensa, että puhuisimme jatkossakin asian vierestä.

Siis siitä, miten tyhmiä ja tuhmia olemme me, jotka olemme juljenneet vastoin virallista totuutta käydä. Emme ainakaan siitä, mikä meidän pointtime mahdollisesti saattoi olla. No, voin sen tässä toistaakin, noin kahdenteentoista kertaan, vaikka olis tässä vähän muutakin tekemistä:

Vika ei ole yksittäisten, huono-osaisten ihmisten tai heidän lähipiiriensä moraaleissa ja elämäntyyleissä. Ja jos olisikin, siihen ei olisi päättäjillä nokan koputtamista. Eikö toisten koteihin tunkeutuva politiikka ollutkaan Päivi Räsäsen yksinoikeus?

Siksi epämääräisen "syrjäytymisen" sijaan pitäisi puhua tuloeroja kasvattavasta politiikasta, hyvinvointivaltion tuhoamisesta, ihmisten syrjimisestä, köyhyydestä, työelämän raaistumisesta ja sensellaisesta. Siis sellaisesta, mihin poliitikot voivat vaikuttaa. Numeroita, taloutta ja politiikkaa!

Jos poliitikot puhuvat asioista, joihin he eivät voi vaikuttaa - kuten taskulämpimästä "yhteisöllisyydestä" - he pakenevat vastuutaan. Oli tarkoitus sitten kuinka hyvä tahansa, ajatus kuinka kaunis hyvänsä.

Mutta, kiitos Mantilan kaltaisten keskustelijoiden, joudumme käymään metakeskustelua edelleen. Siis keskustelua keskustelusta. Keskustelua siitä, miksi valtaaeliittiä ja virallista totuutta kritisoivat saavat paskaryöpyn niskaansa ja itse kritiikki vaietaan kuoliaaksi.

Pyydän anteeksi kaikkien asiakeskustelun ystävien puolesta - minua vituttaa tämä sivuraiteilu yhtä paljon kuin teitäkin - mutta näköjään keskustelu kritiikin vaientamisen tavoista on käytävä tässä yhteydessä. En voi olla oikomatta suorastaan valheellisia väitteitä, kun ne esitetään laajalevikkisen ja arvostetun sanomalehden sivuilla.

En esimerkiksi ole mikään helvetin "pieni vihreä nainen" vaan 174 senttimetriä paloautonpunaista kommunistia. Siis suuri ja punainen kuin Neuvostoliitto! (Okei, tämä oli se läppäosio, voitte tunkea ne Stalin-kortit takaisin pers...taskuihinne. Olin kolmen, kun Neukut hajosi.)

Sen sijaan se, että Mantila edelleen väittää kriitikoiden pelaavan poliittista peliä, loukkaa minua suuresti (okei, loukkaisi, jos kaiken maailman mantiloiden höperehtimisistä osaisin loukkaantua). No, on se kumminkin aika härski väite, koska en edelleenkään ole poliitikko, vaan ihan tämmönen perusjantteri (tai -pantteri, miten vaan).

Ja jos olisinkin - kuten muutama muu kriitikoista on, on meitä monta muutakin kuin minä - ei sekään tekisi kritiikkiä tyhjäksi, koska "itse olet kakkapylly" ei ole mikään argumentti. Ei ainakaan analyyttiseen ja rationaaliseen keskusteluun kuuluva.

Motiiveista vihjailu kertoo omalta osaltaan siitä, miten eri maailmoissa elämme. Eikö vastakriitikoille ole tullut mieleenkään, että ihmisen itseilmaisun taustalla saattaisi olla jotain muutakin kuin jokin henkilökohtaiseen hyötymiseen liittyvä syy? Jopa ihmisen poliittisen uran taustalla saattaa olla joku muu syy.

Itse asiassa, jos tavoitteenani olisi henkilökohtainen hyöty, tekisin jotain ihan muuta kuin nostaisin oman alani (journalismin) pitkän linjan tekijöiden typerehtimisiä framille. Sehän olisi sulaa hulluutta.

Tai siis, onhan tämä.

Siinä Mantila on oikeassa. Jos katsoisin silkkaa henkilökohtaista etuani, en ainakaan julkisesti nostaisi sanan säilää näitä vanhempia alan vaikuttajia vastaan - olkoonkin, että he siinä aloitteellisia ovat olleet. Vaikenisin, hymistelisin tai nuoleskelisin, mikä nyt kehenkin tepsii. Ei vaan ole ollut tapana. Enkä totta puhuen edes osaa.

Toimittajalle on kriittisyys valtaapitäviä kohtaan niin kovin ikävä ominaisuus. Kuten myös se, ettei kykene pitämään turpaansa kiinni epäoikeudenmukaisuuksista. Saati se, ettei kykene kirjoittamaan vastoin järkeään ja omaatuntoaan.

"Anteeksi maalaisuuteni, huomenna matkustan kaupunkiin", oli mummollani tapana sanoa. "Anteeksi rehellisyyteni, huomenna matkustan helvettiin", sanoisin minä, paitsi etten sano, koska olen tulossa sieltä.

Anteeksi pitäisi Mantilan mukaan ilmeisesti myös pyytää sitä, että on nuori ja nainen. Hänen mukaansa se tekee kritiikistä jotenkin tyhjää, vaikken syy-yhteyttä olekaan vielä ymmärtänyt. Vähän taas hävettää, kun kuvittelin, ettei Suomessa vuonna 2012 asioista keskustella sanomalla omasta poikkeavia mielipiteitä - ainakaan julkisesti - hysteeristen akkojen horinoiksi. Hups, päivitän käsitykseni takaisin vuoteen 1959 tai jotain.

Tämä harhani muuten lienee seurausta harvinaisen sivistyneestä lähipiiristä (jonka valtaosaa jotkut sydämeltään sivistymättömät ehkä kutsuisivat syrjäytyneeksi) ja mitä mainioimmista työkavereista (suurin osa vanhempia miehiä, niin toimituksissa kuin muillakin työpaikoillani), jotka eivät ole koskaan suhtautuneet minuun alentuvasti, vaan vertaisena. Kiitos heille siitä.

Mutta sitten se kolmanneksi tärkein asia: Markku Mantila on ihan vakavissaan sitä mieltä, että ne ovat "kiukkuiset vihreät naiset ja Arhinmäki", ketkä syövät raharössien ja lakeijoidensa pöydistä. On meitä kuulkaa muutama muukin, keitä tämä homma vituttaa. Ja ettei nyt kuitenkin menis toisin päin?

Ja siis, Apusen kolumnin tavoin tässä Mantilan pääkirjoituksessa ilmenee harvinaisen kauniilla tavalla se lähimmäisenrakkaus, sydämen sivistys ja yhteisöllinen välittäminen, joiden perään he kuulluttavat:

"TYHMÄ! HULLU! AKKA!"

Varsin rationaalinen ja viileän analyyttinen lähestymistapa.

Sitten se toiseksi tärkein asia: Väität, ettemme ole esittäneet vaihtoehtoja. Joko päätoimittajan lukutaito ja käsitys yhteiskunnallisen keskustelun kentästä on kovin rajoittunut tai sitten hän valehtelee. Vaihtoehtoja, myös ja etenkin tieteelliseen tutkimukseen nojaavia, on esitetty vuosikausia. Niitä ovat esittäneet myös syrjäytymistyöryhmässä edustettuina olleet järjestöt. Vaihtoehdot on kuitenkin järjestelmällisesti sivuutettu.

Ja oikeasti nyt, hyvät herrat. Väitättekö te aivan vakavissanne, ettei poliittisilla päättäjillä ole muuta vaihtoehtoa ratkaista syrjäytymistä (joka oli myös presidentin vaalilupaus) kuin luoda niksipirkka nettiin?

Ai niin ja, Markku Mantila. En nyt ihan ymmärtänyt, miten ydinvoiman vastustaminen kirjoituksessasi tähän syrjäytymisasiaan liittyy, mutta "ydinvoiman vastustajat ovat viherpiiperöhomoja" on kerrassaan mainio argumentti ydinvoiman puolesta. Siis aivan pettämätön. (Oletko ehkä Greenpeacen kaksoisagentti?)

Ja se kaikkein tärkein asia:

Voisiko Markku Mantila ystävällisesti avata, miksi on järjetöntä vaatia poliitikoilta politiikkaa? Ja myös, miksi poliitikkojen on ehdottoman järkevää näperrellä mietelauseiden parissa?

Tässä välissä on kyllä pakko heittää propsit Matti Apuselle ja Vesa Kärkkäiselle suoraselkäisyydestä siinä suhteessa, että he sentään nimesivät vasta-argumentoijansa. Se tarkoittaa, että kritiikille annetaan edes joku arvo ja kritiikin kohteet pääsevät vastaamaan heihin kohdistuvaan (vaikkakin epäreiluun) kritiikkiin samassa viestimessä.

Mantila tietää vastineoikeuden periaatteet varsin hyvin ja keskittyy siksi vain tamppaamaan itse rakentamaansa olkityttöstä. Siksi kirjoitan tämän vastineentapaisen tänne, enkä lähetä sitä Kalevaan. Tuskin maksaisi vaivaa.

Oikeasti en ole kovin pessimistinen sen aidon asiankaan suhteen, mistä alussa puhuin. Mediassa on edelleen näkynyt maohenkisten pressanylistysjuttujen lisäksi helvetin hyviä, analyyttisia ja kriittisiä juttuja, jotka kertovat erilaisista yhteiskunnallisista epäoikeudenmukaisuuksista - kuten median kuuluukin kertoa.

Turun Sanomat esimerkiksi kertoo, että rakenteellisia ongelmia paikataan liian usein lääkitsemällä yksilöitä: "Ahdinkotiloja on alettu tulkita asiayhteydestä irrotettuna. Kun henkilö esimerkiksi jää työttömäksi ja muuttuu sen seurauksena unettomaksi ja tuskaiseksi, diagnoosiksi saatetaan usein lyödä masennus."

Niin, onhan noita irtisanomisuutisia taas männäpäiviinkin mahtunut, yhtenä törkeimmistä Metson perseily. Kotitehtävä 1: Mitä tekemistä vanhemman potkuilla on lapsen syrjäytymisen kanssa?

Uusi Suomi puolestaan uutisoi ansiokkaasti, että suurimmalla osalla vangeista on taustallaan keskittymis- ja oppimisvaikeuksia, joita ei ole millään tavoin huomioitu, jos on noteerattukin. Kotitehtävä 2: Mitä tekemistä koululaitoksen tasa-arvoisuudella ja resursseilla on lapsen syrjäytymisen kanssa?

Että tehtailkaa vain jatkossakin niitä runovihkoja sille fudut saaneelle yksinhuoltajalle, jonka lapsi lasketaan paarialuokkaan ja häiriköksi heti ensi luokilta asti. Muistakaakin vaieta oppilashuollon resursseista, koulushoppailusta ja tasoryhmistä.

Ainakin vielä 90-luvulla oli varsin yleistä, että tarkkisluokkalaiset eivät saaneet edes ruokailla "normaalien" lasten kanssa.

Kotitehtävä 3: Käytä, rakas ystävä, elämästäsi edes puoli minuuttia miettiäksesi sitä.

Np. The Coup - Dig It

20.9.2012

Turvat tukkoon, huutavat hyvinvoijat

Terveisiä Absurdistanista. Päivän (21.9.) Aamulehti kirjoittaa, että me kampanjakriitikot tulittaisimme Kaarlo Kramsua, jos tämä olisi aikalaisemme. Tämä siis, koska mies kirjoitti "Ei oikeutta maassa saa / Ken itse sit' ei hanki". En nyt ihan saanut ajatuksesta kiinni, mutta hieno runo ja laini, jota olen noudattanut ja tulen jatkossakin noudattamaan.

En olisi ikinä uskonut, millainen mekkala nousisi Niinistön Niksi-Pirkan kritisoimisesta. Vähän sinisilmäisesti kuvittelin, että Suomessa on paitsi sallittua, jopa suotavaa arvioida valtaapitäviä - tarvittaessa myös vähemmän suopeasti.

Olin väärässä. Kritiikistämme nousi hillitön vastakritiikin myrsky, jossa hyvinvoiva "sivistynyt" eliitti ei toden totta esiintynyt edukseen.

Helvetin hyvä, että nousi.

Aiemmin en tiennyt paremman väen olevan niin täydellisen pihalla todellisuudesta. Kuka puuttuisi päättäjien syrjäytymiseen elämästä?

Kaikenlaiset todellisuuspakoiset pullamössöt ja hyvinvointikalkkunat pöyristyivät siitä, että puheen kohteetkin tohtivat avata suunsa. Sedät arvostivat nuorten osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ohittamalla kritiikkimme tyystin ja keskittymällä parjaamaan sen esittäjiä.

Innokkaimmat (sedät Sauli Niinistö, Vesa Kärkkäinen ja Jari Sinkkonen) olivat raahaamassa ruodusta karanneita naisia häpeäpaaluun. Keskustelun viihdyttävyysaste sen kuin nousee asia-asteen laskiessa! (Oikein arvattu: ei, emme todellakaan aio leikkiä teidän säännöillänne. Pidempi vastineemme Kärkkäiselle julkaistaneen myöhemmin.)

Koko hässäkän alku oli tietysti vielä hupaisampi. Ensin nuoret syrjäytyneet Matti Apunen ja Mikael Jungner ryntäsivät puolustelemaan kampanjaansa televisio-ohjelmiin ja itkemään siitä, miten heitä - saati presidentti Niinistöä - tohditaan arvostella.

Ja siinä ainoassa radio-ohjelmassa, johon yksi nuorista kriitikoista eli tässä tapauksessa allekirjoittanut pääsi sentään puhelimitse osallistumaan, esiintyi aiemmin lähinnä sijoittajien oikeuksista huolissaan ollut kampanjan johtoveikko Sakari Huovinen.

Tulikos tässä nyt ihan huomaamattaan rikottua joku tabu? Tähän asti olin kuvitellut niitä olevan Suomessa enää noin kaksi: Mannerheim ja kuolema (yhdessä ja erikseen).

Itse presidentti Niinistökin noteerasi kritiikin - nimittäin torjumalla sen. Kumarsipa muutama demaripoliitikkokin Niinistölle pyllistäen samalla nuorille.

Okei, hyvin hoidettu, go for it. Asenne on tullut harvinaisen selväksi. Puolustakaa te kampanjaanne, me puolustamme itseämme ja oikeuksiamme. Ihan itse, kun teistä ei ole edes kuuntelemaan. Saati ymmärtämään. Se kun edellyttäisi kuuntelemista.

Koko hyvinvoiva Suomi huutaa sormet korvissa blaata.

Kärpästen surinaa, sano entinen mies Egyptissä.

Eli ei sen väliä.

Köyhyydestä on alettu puhua. Lopultakin.

Lehdissä on viime aikoina näkynyt toinen (1) toistaan (2) parempia artikkeleita, merkintöjä ja jopa ihan kelvollisia pääkirjoituksia köyhyydestä ja tosielämän karuista faktoista. Tästä se lähtee.

Kampanja-loverit puolestaan turvautuvat yhä siilipuolustukseen ja haukkuvat kriitikoita milloin miksikin. Niin turvautuu presidenttikin. Mikään ei ole estänyt häntä aiemmin kommentoimasta muita toimivaltansa ulkopuolisia asioita, kuten vastustamasta ILO-sopimuksen mukaista saamelaisten maaoikeuksien ratifiointia.

Syrjäytymis-casessakaan mikään ei olisi estänyt presidenttiä sanomasta, että lopettakaa eriarvoistava politiikka. Silloin olisin ollut ihan, että big up. Ei minulla olisi mitään Niinistöä vastaan, jos hän tekisi oikeasti hyviä tekoja. Minua kiinnostavat vain lopputulokset. Se ja sama, kuka niistä on vastuussa.

Vaikka olisihan se ehkä vähän lapsellista odottaa kokoomukselta köyhien puolustamista. Sen sijaan presidentiltä olisi ehkä lupa odottaa vaalilupaustensa lunastamista.

Jännä muuten, miksi taloudellisen ja poliittisen valtaeliitin motiiveja ei ole kyseenalaistettu kampanjan tiimoilta. Sen sijaan nobody-kansalaiset, kuten meikäläinen, ovat saaneet kuulla keräilevänsä poliittisia irtopisteitä ja ties mitä.

Ja mihinkähän minä niitä keräisin? Pärekoriin muuten vaan? En minä ole poliitikko. Sen sijaan olen kerta kaikkiaan liian täyspäinen ja tyytyväinen elämääni käyttääkseni aikaani tyhjän morkkaamiseen. Suloisesti syrjähtäneenäkin liian kiireinen käyttääkseni aikaani kirjoittaakseni asioista muun kuin niiden itsensä vuoksi.

Ei ole sitten käynyt mielessä, että möykkäämme asiasta, koska olemme nähneet ja kokeneet liikaa voidaksemme olla hiljaa?

Vastakritiikki on melko vaivattomasti luokiteltavissa viiteen eri kategoriaan:

1. Olette huonoja ja pahoja ihmisiä,
2. me olemme hyviä ja kilttejä,
3. miksi vastustatte kaikkea hyvää ja kaunista,
4. ei kampanjasta haittaakaan ole,
5. hyvinvointivaltio tekee ihmisistä itsekkäitä.

Tässä vastauksia, jotta ei tarvitse enää käyttää pateja ohilaukauksiin:

1. Ad hominem, hyvät ystävät,
2. siltäpä tosiaan vaikuttaa,
3. emme tietenkään vastusta,
4. itse asiassa on,
5. ei pidä paikkaansa.

Sekä tarkennuksia sisälukutaidottomille:

1. Tehän sen tiedätte.

2. Tervemenoa pohjalle. Kyllä se ääni kellossa muuttuu, kun siellä olet käynyt. Määräänsä enempää ei jaksa kukaan - tosin aika moni syrjäytetty on jaksanut. Kysykää heiltä vastuunkannosta siltä osin, kun tietoisuuteenne kaipaa täydennystä.

3. Ei, emme vastusta "yhteisöllisyyttä", toisista huolehtimista, solidaarisuutta saati pienistä arjen asioista nauttimista. Niissä vain ei ole köyhille mitään uutta. Oikeistolle näköjään on, mutta parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan.

Älkää kuitenkaan väittäkö, että tämä teille uusi oivallus ratkaisisi ongelmamme, jotka te olette luoneet. Ilman läheisten apua (tai tavoilla, joista ei päivänvalossa ja blogeissa puhuta) Suomessa ei köyhä ole selvinnyt enää aikoihin. Paljon parjatut yhteiskunnan tukiverkot ovat niin sotkuiset, että niihin kuristuu, sikäli kun niitä ei ole jo silvottu.

4. Kyllä muuten on. Niin kauan kuin jengi kuvittelee, että on epäpoliittinen teko päättäjiltä tarjota itseaiheuttamiinsa valtaviin rakenteellisiin ongelmiin ratkaisuksi päänsilitystä, olemme kusessa. Se ei ole ihanaa höpönassuista koko kansan epäpolitiikkaa tai "yhteisöllisyyttä", se on mitä suurimmassa määrin politiikkaa, tarkkaan harkittu poliittinen valinta. Vieläpä äärimmäisen kova sellainen.

Anteeksi, mutta kuinka vitun kujalla te oikein olette? 

5. Itse asiassa päinvastoin. Lisää aiheesta esimerkiksi Henrietta Grönlundin tuoreessa väikkärissä. Sen mukaan hyvinvointivaltio, päinvastoin kuin usein väitetään, lisää intoa vapaaehtoistyöhön. Tämä johtuu siitä, että sekä hyvinvointivaltion että vapaaehtoistyön taustalla on sama tasa-arvoa ja inhimillisyyttä korostava arvomaailma.

Keskustelu toistaa hoitajamitoituskeskustelun kaavaa. Inhimillistä elämää ja omiaan pois vaativia syytetään kylmistä arvoista.

Jälleen toistan pyyntöni ja vaatimukseni siitä, että moralistisen lepertelyn sijaan alkaisimme puhua oikeista asioista.

Suomessa on viime vuosikymmenet johdonmukaisesti toteutettu tulonsiirtoja köyhiltä rikkaille. Sen vuoksi monella on 50 vuoden raatamisesta jäänyt käteen vain känsät. Sen vuoksi monella nuorella ei ole mitään, mitä odottaa tai mitä menettää.

Suomi on maailman huipulla tuloerojen kasvussa ja romuttaa pikavauhtia julkisia palveluitaan. Köyhyys syrjäyttää ihmisiä, lasten hätä lisääntyy säästöjen myötä ja palveluiden leikkauksista maksetaan vielä kalliisti (pdf-tiedosto, THL:n tuore tutkimusraportti).

Vastaavia linkkejä voisin linkata satoja, jos jaksaisin. En jaksa. Tehkööt muutkin, paremmalla palkalla (tai palkalla ylipäänsä) olevat välillä kotiläksynsä.

Sen vain sanon, että tällaisessa tilanteessa niksikampanjan kaltainen moralistinen näpertely on pelkkää vastuunpakoilua ja löysää paskaa.

Joten:

Jos teitä ei kiinnosta puuttua todellisiin, itse luomiinne ongelmiin, niin pitäkää edes ne moraalisäteilevät pahantekijät poissa läheltämme. Antakaa ennemmin vaikka syrjäytyä kaikessa rauhassa.

Tai vittuakos tässä mitään lupia kyselemään.

Ja nämä eivät olleet syrjäytymiskeskustelun jälkilöylyt, vaan alkutahdit.

Np. Petos - Lopun alku

PS. Niksivinkki syrjäytyneille perheille: Hirsipuu soveltuu hyvin lapsillekin

Vastineemme Matti Apuselle Hesarissa 17.9.2012

11.9.2012

Miksi Apusen Matti pelkää pikkutyttöjä?

Kun EVA:n johtaja suuttuu Emilian Tampereelta moro vaan sullekin blogikirjoituksesta niin, ettei malta olla kettuilematta tälle ja muille random neverheardeille Hesarissa, sitä tietää tehneensä jotain oikein.

Tehdään nyt vielä selväksi muutama juttu ennen varsinaiseen asiaan kiinni käymistä.

Ensinnäkin, en aio olla hiljaa enkä tarvitse rauhoittavia päiväunia nyt, kun en tarvinnut kakaranakaan. Hysteerinen nainen -kortilla läiskiminen on sitä paitsi aika 1800-lukua ja muutenkin vähän alhaista.

Toisekseen, en koskaan kirjoita vihaisena, koska vihaisena tulee huonoa tekstiä, enkä minä kirjoita huonoa tekstiä, paitsi ehkä joskus vahingossa. Matti Apunen tietää kuitenkin paremmin: hän tietää minun kirjoittavan suorastaan "kiukusta punaisena".

Jos vastaisin Apusen tyyliin, kirjoittaisin tähän, että kova poika projisoimaan se Matti, pikku äkäpussi, mutta koska minut on opetettu kunnioittamaan kanssaihmisiäni, en kirjoita.

On tosin myös opetettu olemaan kumartelematta ketään, koska kukaan ei ole toistaan kummempi. Siksipä kirjoitan, että kuinka vanha on oltava ja millaisia meriittejä on löydyttävä, että tulee kutsutuksi sukunimellään tai koko nimellään? Ei tytötellyksi tyyliin "Lilja, Hanna ja Emilia". Olemmeko tehneet sinunkaupat? Masa ja Sale. Käy sekin - ainakin näin pakinallisissa kirjoituksissa.

Ymmärrän toki, että vanhemmat ihmiset saattavat sekoittaa nuoret aikuiset teinehin, ei siinä mitään. Sitä sen sijaan en ymmärrä, miksi Matti Apusta sitten kiinnostavat kaikenlaisten tytöteltävien hepsankeikkojen mielipiteet?

Sitäkin ihmettelen kovasti, ettei Apunen kokeneena mediahenkilönä nähnyt tekstini ilmiselvää pointtia. Hän luuli minun pitävän neuvoja huonoina, vaikka kirjoitin niiden olevan esimerkiksi "itsestäänselviä" ja ettei niissä "ole mitään uutta pienituloiselle ja syrjäytyneelle".

Onneksi voimme yhä oikaista tämän väärinkäsityksen: ne neuvot olivat ihan jees. Mutta ei niillä syrjäytymistä ehkäistä.

Kyllä jokainen tietää, että kantsii hei nukkua ja syödä hyvin, pienet arjen asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen ja silleen. Eivät ihmiset ole tyhmiä. Eivät edes ne, jotka eivät noita neuvoja syystä tai toisesta elämässään toteuta. Kyse ei ole tiedon puutteesta. Emme (enää) ole lukutaidottomia metsäläisiä.

Ja jos olisimme, niin menisimmekö intter webbiin, löytäisimme Ihan tavallisia asioita -sivun ja sitten alkaisimme autuaina toteuttaa sen neuvoja? Ja pim, syrjäytymisongelma olisi ratkaistu?

Apunen väittää tietävänsä, että syrjäytymisvaarassa oleva nuori kaipaa juuri sitä, mitä työryhmä ehdottaa. "Ai­kaa, huo­mio­ta, ra­jo­ja, luon­te­via pu­he­vä­le­jä." No, jos otetaan tämä lähtökohdaksi, niin tällä nettisivullako hän niitä saa?

Kauanko täytyy jaaritella, että voidaan alkaa puhua itse asiasta?

Syrjäytymisen syy numero yksi on raha. Tarkemmin sanoen sen puute. Vielä tarkemmin sanoen se, että toiset elävät toisten kustannuksella. Rikkaat elävät köyhien kustannuksella. Tätä politiikkaa Suomessa on 90-luvun lamasta alkaen johdonmukaisesti edistetty. Presidenttimme by the way oli valtiovarainministerinä vuosina 1996-2003.

Siksi koko syrjäytymiskampanja on pelkkää bluffia, vaikka ehkä osin hyväntahtoistakin. (Tie helvettiin on kivetty tiedättekö millä?) Rahasta ei sovi puhua. Poliittisista valinnoista ei sovi puhua. Se on ikävää. Mukavaa on puhua pullanpaistamisesta ja iltarukoilusta.

Joten: miten Matti Apunen ratkaisisi syrjäytymisen, valtavan rakenteellisen ongelman?

Syrjäytymisestä on olemassa valtavasti tutkimustietoa. Aivan tasan tarkkaan tiedetään, mistä se johtuu. Jostain syystä johtavat vaikuttajat ja poliitikot vain kieltäytyvät itsepäisesti edes vilkaisemasta siihen. Sen sijaan väitetään ongelman ratkeavan sillä, että hölmöt ihmiset ja ne syrjäytyneet vain ymmärtäisivät tehdä Ihan Tavallisia Asioita. Kuten esimerkiksi leipoa pullaa ja mennä ajoissa nukkumaan.

"Kyllä ne lapset pärjää, kun syövät aamupuuronsa. Vaikka olisivat patteriin kahlittuna", totesi eräs ystäväni. Mielestäni helvetin osuvasti, mitä tässä nyt on taas lastensuojelustakin viime aikoina puhuttu. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn valtaapitävien todellisuuspakoisuutta. Miten noin hyvälle tripille pääsee?

Rakenteellinen ja periytyvä syrjäytyminen ovat heille kuin latinaa puhuisi (epäilen, etteivät osaa). Siinä ei kasvioiden keräilykehoitus paljoa auta, kun on nälkä ja palelee, ehkä tulee turpaan, ehkä selkään.

Hyvinvointivaltion ajatus oli, että vanhemmista ja tuloluokasta riippumatta jokaisella on mahdollisuus edetä kykyjensä mukaan. Enää se ei mene niin, jos on koskaan mennytkään. Tästä on kysymys.

Poliitikkojen ja asiantuntijoiden tehtävänä on puuttua asioihin, joihin he voivat puuttua. Naapuriapu tai sellainen ympäripyöreä hattaratermi kuin "yhteisöllisyys" eivät kuulu heidän vaikutusvaltansa piiriin. Siksipä niitä onkin niin näppärää vaatia!

"Niin nuori ja niin kovin kyyninen", päivitteli muuan kansainvälisen politiikan professorikin minulle Twitterissä (julkisesti, siksi tohdin kirjoittaa sen tähän) eikä voinut ymmärtää, mikä kampanjassa on mennyt vikaan.

Kyyninen? Sanoisin ennemmin, että realistinen. Missä vaiheessa tämä näin päin on kääntynyt? Setämiehet tarjoavat idealistisesti teetä ja empatiaa, nuorempi polvi yrittää sanoa, että katsokaa nyt vähän ympärillenne, tässä olis näitä tilastoja kans ja hei, tehtäskö jotain konkreettista.

Monen muunkin kampanjaa puolustelevan viesti on mallia "älkää nyt negatko, hymyä huuleen". Että naminami ja pusipusi vaan. Miksei takavuosien suosikki Bumtsibum estänyt syrjäytymistä?

Ehkäpä syrjäytyminen tosiaan on vain sitä, ettei jengi osaa tehdä elämässään niitä Ihan Tavallisia Asioita. Silkkaa urpouttaan. On se sitten hyvä, että nämä Life, handbook for dummies -neuvot löytyvät nyt intter webistä. Kyllä se siitä!

Apunen peräänkuuluttaa kirjoituksessaan kansalaisten suorastaan vallankumouksellisia välittämistalkoita. Jos hän olisi vaivautunut katselemaan ympärilleen, hän tietäisi, että sellaiset ovat aina olleet käynnissä.

Tai jos olisi vaivautunut lukemaan aiemman kirjoitukseni huolella: "Lässytyssivun ohjeissa ei ole mitään uutta pienituloiselle ja syrjäytyneelle. Jollekulle rapujuhlijalle sivun neuvot saattavat tietysti kuulostaa vallankumouksellisilta."

Niin en minä sillä, että teille.

Suomessa ei kansalainen (saati kansalaisoikeudeton) saa kritiikin sanaa lausua, jos ei itsellä ole saman tien esittää parempia ja kattavampia ratkaisuja kuin suurta palkkaa nauttivilla asiantuntijoilla. Mutta eipä hätiä! Kyllä meiltä löytyy ja vieläpä ihan ilmaiseksi. Saa käyttää:

Lopettakaa leikkaukset sosiaali- ja terveydenhuollosta. Palkatkaa sinne tarpeeksi henkilöstöä. Lisätkää varoja erityisesti matalan kynnyksen päihde- ja mielenterveyspalveluihin, neuvolatoimintaan, kouluterveydenhuoltoon ja lastensuojeluun.

Uudistakaa sosiaaliturvajärjestelmää niin, että kyykytys ja juoksutus luukulta toiselle loppuu (riittävä perustulo). Kieltäkää pikavipit, perintäyritysten mielivalta, etuuksien viivyttely sekä erilaiset etuuskarenssit.

Lopettakaa eri nimikkeiden alla teetettävät orjatyöt. Älkää potkiko lasten ja nuorten vanhempia pois töistä. Antakaa niille tarpeeksi palkkaa, älkääkä pakottako ylitöihin ja tekemään useampaa duunia selvitäkseen.

Pistäkää stoppi koulujen eriarvoistumiselle. Pitäkää huolta, että oppimisvaikeuksista kärsivät saavat tarvitsemansa avun. Huolehtikaa siitä, että ihmisillä on kohtuuhintainen katto pään päällä. Ja niin edelleen.

Opi nyt hyve sete teste. Alku oppi ilman este.

Tässä nyt jotain ensimetreille. Lisää neuvoja saa kysymällä, mutta mielestäni päättäjät ja vaikuttajat saisivat oikeastaan tehdä kotiläksynsä ihan itse.

Ai ei ole rahaa vai? No tuota. Mitäs te sitten hassaatte harmaaseen talouteen? Pumppaatte yksityiseen terveysbisnekseen, joka taas kiertää veroja? Millä rahalla kevensitte hyvätuloisten verotusta? Millä takasitte sijoittajien voitot euroopanlaajuisessa katastrofikyhäelmässä? Myitte suomalaisen kaivostoiminnan ulkomaisille yrityksille pilkkahinnalla, kun infran rakentamiseen oli ensin käytetty mielettömästi veroeuroja? Ja niin edelleen.

Miksi joku tukari omistaa viisi kartanoa ja kolme ökyautoa, kun duunari tulee hädin tuskin toimeen?

Sellaisia kysymyksiä ei saa kysyä.

Kysykää sellaisia kysymyksiä.

Presidentti tietysti on aivan vallaton tekemään mitään, kuten kuuluukin (koko jobi on turha jäänne kokoomuslaisten muinaisista kuningashaaveista), mutta hänhän voisi nyt jyrähtää kotipuoleensa poliitikoille: Laittakaa eriarvoistumiskehitykselle stoppi! Siinä sitä olisi todellista arvojohtajuutta.

Mitäpä lottoatte, tuleeko näin käymään? Ja jos ei, miksi ei?

Ilmeisesti tässä maassa ovat vaihtoehdot melko vähissä, valtakunnan viralliseen totuuteen (jonka määrittelevät lähinnä elinkeinoelämä ja kokoomus) kajoaminen olematonta ja kritiikki laimeaa, kun kaltaiseni nobodyt saavat pinkkiotsikkoisilla blogikirjoituksillaan Elinkoinelämän valtuuskunnan johtajan puhisemaan raivosta valtakunnan johtavan sanomalehden sivuilla.

Jos Apunen ja muut todella uskovat sivuston ohjeisiin, niin voisivat aloittaa itsestään.

Siispä, erään toisen ystäväni sanoja mukaillen: Matti, miksi et jo leivo kanssamme pullaa? Siellä vain syrjit meitä Hesarissa.


Np. Raimo - Hyvää elämää


"Pelkkää hyvää elämää, mä oon täynnä
itseä, ekas luokassa mä lepään, ei
ongelmia, en niitä kerää, enkä myöskään
kerjää ja mulle kuuluu pelkkää hyvää, kun mä
vietän hyvää elämää..."

7.9.2012

Niinistön käsitys syrjäytymisestä on pelottavan naiivi

Kartanonherra-aikaan, kun kuviteltiin köyhyyden johtuvan köyhän kaikinpuolisesta huonoudesta, oli hienoilla rouvilla tapana käydä harrastuksekseen neuvomassa typeriä työläisakkoja taloudenpidossa. Ei näillä opeilla tiettävästi kukaan rikastunut, mutta olipa vapaarouvilla jotain puuhaa ja sädekehä kirkastui. Mikä tärkeintä, ei tarvinnut puuttua oikeisiin asioihin: siihen, miksi toiset syövät hanhenmaksaa ja toiset kynsiään.

Sauli Niinistön Jakomäen koululla julkistama syrjäytymiskampanja edustaa samanlaista vuosisatojen takaista holhoavaa ja alentuvaa suhtautumista ihmisten ongelmiin. Että teillä nyt on kuulkaas arki vähän hukassa ja te olette itse hukassa samasta syystä, kyllä se siitä, kun setä vähän neuvoo. Ottakaa toisianne kädestä kiinni ja luokaa luottavainen katse tulevaisuuteen!

Niinistön suurella haloolla perustama syrjäytymistyöryhmä sai siis aikaan vihkon ja nettisivun, joissa neuvotaan, että pitäkää huolta lähimmäisistänne ja olkaa muutenkin ihmisiksi.

"Koti, koulu ja muut paikat on pidettävä siisteinä."

Ettäs tiedätte!

"Kaikki mitä näet ei ole totta."

Ei kaiketi sekään, että toisilla näyttäisi olevan niin vitusti fyrkkaa samaan aikaan, kun toiset tappelevat perustarpeistaan.

Presidentin mukaan syrjäytymisen ehkäisemiseen ei tarvita niin minkään valtakunnan ammattitaitoa, vaan homma hoituu - milläs muulla kuin patenttiratkaisu yhteisöllisyydellä. (Poliitikot rakastavat tätä sanaa siksi, että se vapauttaa heidät tekemästä mitään konkreettista asian eteen.)

Ihan tavallisia asioita -sivulla on paitsi itsestäänselvää lätinää, myös arkitodellisuudesta aika kauaksi karanneita neuvoja.

"Onko ihan pakko? Voit miettiä, että onko ihan pakko aloittaa työpalaveri vielä iltasella. Oletko oikeasti sankari, jos väännät 12-tuntista työpäivää viikosta toiseen ja kannat töitä vielä kotona tehtäviksikin? Jos perhe ei voi hyvin, työssäkäyvä aikuinenkaan ei voi hyvin – ja kohta hänen perheensä voi vielä huonommin."

Taustalla on oletus, jonka mukaan työntekijä voi valita, tekeekö 12-tuntista työpäivää vai ei. Tämä tulee nyt uutisena yläluokalle, mutta ei voi. Kahdeksantuntinen työpäivä, yksi työväen merkittävimpiä saavutuksia, on monin paikoin enää vitsi.

Monet painavat 12-16-tuntisia päiviä, koska pomo vaatii tai vähemmällä ei tule toimeen. Ei ole myöskään mitenkään selvää, että ylitöistä maksetaan asiaankuuluvasti. Eivät nämä ihmiset myöskään vapaasti valitse työpalavereitaan. Heidän oletetaan olevan tavoitettavissa 24 tuntia vuorokaudessa ilman eri korvausta.

Heille työnteon vähentäminen ei tarkoita sitä, että pitää jättää toinen ulkomaanmatka väliin, vaan että pitää jättää päivän toinen ruoka väliin. Pahimmassa tapauksessa sitä, että menee koko duuni alta. Siis: Onko ihan pakko? Kyllä on.


Kuvassa uusavuttoman syrjäytyneen tekemä äärimmäisen epäterveelinen lehtikaalikeitto munalla á 40 senttiä.


Olen kuullut monien ylempään keskiluokkaan kuuluvien päivittelevän "minäminämaailmaa". He uskovat kaikkien yhteiskunnan ongelmien johtuvan siitä, että ihmiset ajattelevat vain itseään

Paha sanoa, koska en ole havainnut kyseisenlaista itsekkyyttä lähiympäristössäni. Se tosin koostuukin enemmän tai vähemmän persaukisista, jotka auttavat toinen toisiaan, vuorotellen, vertaisinaan. Hyvä antaa vähästänsä, paha ei paljostakaan.

Jos maailman ongelmat ratkeaisivat sillä, että köyhät auttavat toisiaan ja varakkaammat ajattelevat heitä välillä hurskaasti, niin eläisimme paratiisissa.

Lässytyssivun ohjeissa ei ole mitään uutta pienituloiselle ja syrjäytyneelle. Jollekulle rapujuhlijalle sivun neuvot saattavat tietysti kuulostaa vallankumouksellisilta.

"Voimme kertoa, että ihan tavallinen elämä riittää."

Kuulkaa, voimme kertoa, että ihan toden totta riittäisi. Kaikille muille vain ei tunnu riittävän, joten maksellaan nyt tässä joutessamme niitä muiden hirsihuviloita, kunnes ei enää jakseta ja syrjäydytään.

Syrjäytyminen on sitä paitsi jo sanana perseestä. Kun puhutaan syrjäytyneistä, siirretään kurjuuden syy kätevällä leimalapulla ihmiseen, joka on epäedullisten olosuhteiden ja asiaintilojen uhri.

Entä miten yhteiskunnasta on edes mahdollista syrjäytyä? Eiväthän "syrjäytyneet" elä korpimökeissä vailla kontakteja ulkomaailmaan. Kyllä he ovat yhtä lailla osa samaa yhteiskuntaa kuin kaikki muutkin. Siis yhteiskuntamme on sellainen, että osa syrjäytyy. Syrjäytymispuheella yhteiskunnan rakennevirheet ja epäoikeudenmukaisuudet siirretään yksilön syyksi.

Syrjäyttäminen on jo astetta totuudenmukaisempi termi. Silti siihenkin sisältyy ajatus, että syrjäytetyt eivät ole osa yhteiskuntaa - tuota tervettä ja täydellistä luomusta, josta jokaisen tulisi olla osallinen.

Osallisuuden houkuttelevuudesta taas kertoo ehkä jotain se, että monet niistäkin, joilla on vara valita, valitsevat tietoisesti syrjässä pysymisen, jota joku ehkä kutsuu syrjäytymiseksi. Ikään kuin kaikki oravanpyörän ulkopuoliset, vaihtoehtoiset tavat järjestää elämänsä olisivat huonoja ja kurjia.

Palatakseni Niinistön "ratkaisuihin". Kun presidentillä ei mitä ilmeisimmin ole hajuakaan, mistä syrjäytyminen johtuu ja miten siihen voidaan puuttua, niin tässä joitain avainsanoja:

Eriarvoistava politiikka. Tuloerojen kasvu. Hyvinvointivaltion alasajo.

Kokoomuslainen politiikka.

Naiivi ja naiivi. Silkkaa vittuiluahan tämä on.

Np. Julma-Henri - Punainen feat. RPK

5.9.2012

Luokkaretkellä kampuksella

Aloitin juuri mitä todennäköisimmin viimeisen opiskeluvuoteni yliopistolla. Yliopistomaailma, siis kaikki opiskeluun ja sisältöihin suoraan liittymätön sälä, tuntuu ihan yhtä vieraalta kuin viisi vuotta sitten. En ole edelleenkään ollut yksilläkään sitseillä, vuosijuhlissa, fuksiaisissa enkä (herra paratkoon) approssa. Enkä varsinkaan missään pönötysjuhlissa.

Yksissä ainejärjestöbileissä kyllä muistan ensimmäisenä vuonna käyneeni. Ihmettelyä tuli jo juomavalinnoista. Muilla oli viinejä ja siidereitä, minulla Alkon halvin viinapullo. Muutenkaan kaikenlaiset Mikki Hiiri -teemabileet eivät oikein iskeneet. Haalareita (jotka ovat tiedotusoppilaisilla sellaiset Guantanamo-väriset) sen sijaan käytin pari kertaa – remonttihommissa.

Miksi näin? Varmaan samasta syystä kuin en ollut vanhojentansseissa tai penkkareissakaan. Vihasin paritansseja eikä päivä prinsessana oikein innostanut, ei siihen olisi oikein ollut varaakaan. Penkkarit taas vaikuttivat joltain lastenjuhlilta. Siis ei vain huvittanut.

Ehkä olin vain ankea ja pikkuvanha, mutten kerta kaikkiaan ole vain tuntenut kuuluvani siihen joukkoon, jonka yhteishenkeä milloin milläkin kekkereillä on ollut tarkoitus lujittaa. Ja tätä en sano tippaakaan katkerana enkä varsinkaan ylimielisenä. Opiskelukaverini ovat olleet poikkeuksetta mukavia, kyse ei ole siitäkään.

Eikä tämä koske vain mikkihiiribileitä. Se koskee kaikkea, mikä ei välittömästi liity opiskeltaviin asioihin. (Opintosisältöjen kanssa minulla ei ole ollut ongelmia, koska olen tullut yliopistoon omasta kiinnostuksestani. Niin, ja olen uusinut vain yhden tentin. Sen t:llä alkavan pakollisen, jota yhteiskuntatieteilijät vihaavat.) Ulkopuolisuuden kokemus koskee kaikkea yhteisesti jaettua todellisuutta ja yhteisön ulkoisia piirteitä. Esimerkiksi pukeutumista, vapaa-ajanviettoa, puhetapoja ja taustoja.

Erityisesti taustoja. Eräällä ensimmäisistä massaluennoista luennoitsija pyysi kaikkia akateemisista perheistä tulevia nostamaan kätensä. Suurimman osan kädet nousivat. Minä katselin hämmästyneenä ympärilleni, kädet sylissäni. Myöhemmin ihmisten kanssa jutellessani minulle on selvinnyt, että on täällä muitakin prolekakaroita. Kaikki vain piilottavat sen kovin hyvin.

Toisen kerran hämmästyin saadessani fuksisyksynä puhelun tuutorilta, joka tiedusteli, olenko saanut asunnon ja ovatko asiani muuten kunnossa. Se oli tietysti hyvin huomaavaista ja ystävällisesti kysytty, mutta muistan vähän närkästyneeni: kai minä nyt aikuisena, itsellisenä ihmisenä osaan itsekin asiani hoitaa... Varsinkin, kun olin asunut itsekseni ja työskennellyt jo ennen yliopistoon tuloani.

Jos parhaat bileet ovat olleet muualla, niin myös parhaat oppimiskokemukseni olen saanut aivan muuten kuin niin sanottuja pakollisia kursseja kirjatenttien ja massaluennoilla istuen – joskin molemmat ovat helppoja tapoja kerätä noppia. Muita pääaineita opiskelevien tuttujen kanssa esimerkiksi kävimme historiallisen materialismin konferenssissa Lontoossa ja istuimme lukupiireissä, joita veti todella innostunut ja paneutunut professori kaiketi vapaa-ajallaan, tai ei professoria ollenkaan. Ajattelemisella ja pänttäämisellä on vissi ero.

Niin ikään tutkimuksen seuraaminen ja siitä keskusteleminen ei ole kohdallani ollut juurikaan sidoksissa yliopistoon. Tekstejä on luettu ja puitu kaveriporukoissa huvikseen. Myös ne tutkijat ja opettajat, joita tunnen, tunnen pääsääntöisesti jotakin muuta kautta kuin yliopistolta. Yliopistoni ei sijoitu yliopistolle. Institutionaalinen yliopisto on minulle edelleen jossain määrin mysteeri.

En todellakaan moiti opettajia tai opetussisältöjä, en varsinkaan opiskelutovereitani, vaan instituutiota. Se on kokonaisuudessaan jotenkin vieras ja vieraannuttava. Jonkinlainen tasapäistävän keskiluokkaisuuden tuotantolaitos enemmän kuin laajasti sivistävä ja kriittisyyteen opettava ajatushautomo.

Ymmärtääkseni yliopiston alkuperäinen tarkoitus oli lähempänä jälkimmäistä. Kuitenkin yliopisto nähdään yhteiskunnassa nykyisin lähinnä elinkeinoelämän palvelijana ja sellaisena sitä myös käsitellään, itsenäisyydestä ja sivistyksestä viis. Ehkä tähän liittyen yliopisto myös tuottaa ja vaatii (usein kuviteltua), tietynlaista sovinnaista keski- tai yläluokkaisuutta.

Voihan se tietysti olla niinkin, että olen vain yksittäinen vähän kehnosti sosiaalistunut outolintu. Toinen vaihtoehto on, että luokkarajat ovat vahvistumassa jälleen, eivätkä duunarin kakarat yksinkertaisesti kuulu kampukselle. Joka tapauksessa kysymys kuuluu: vaatiiko yliopistossa opiskelu muutakin kuin opiskeluintoa (ja rahaa) ja jos, miksi?

Älkää käsittäkö väärin. Olen nauttinut opiskelusta, saanut erinomaista opetusta, tavannut valtavasti innostavia ja älykkäitä tyyppejä ja käynyt hyviä keskusteluja, en minä sitä. Yritin vain hahmotella sitä kaikkea muuta, mikä on jotenkin tökkinyt. Ensimmäisen kerran silmäni avautuivat ja tuolle ”muulle” lukiessani työläistaustaisen tutkijan Katriina Järvisen ajatuksia opiskeluajoistaan.

Sitten loppuun disclaimeri, joka on suunnattu erityisesti Kalevankankaan Karl Marx -opistosta legendaa levitteleville päjöille: tiedotusoppi on nykyisin niin punainen oppiaine, että itsekin tulin vasemmistokaapistani jo noin neljäntenä opiskeluvuonna.

Np. Tavarajuna ajaa ohi.