2.10.2013

Kiitos sinulle, hyvä lukija!

Aika aikaansa kutakin.

Olen kirjoittanut tätä blogia nyt kuusi vuotta. Se on ihan tarpeeksi yhdelle blogille. On tullut aika pistää piste.

Pieni lähihistoriakatsaus. Puremia edeltäneen blogin, jota ei ole ollut enää vuosiin olemassa, perustin vuonna 2007. Olin tuore ylioppilas, töissä raksalla ja etsin kämppää Tampereelta. En ole tässä blogissa kertonut juuri mitään itsestäni. Tässä viimeisessä blogauksessa lipeän hieman linjasta, eli tulkoon joistain tähän pisteeseen johtaneista ammatillis-opiskelullisista seikoista (ja vain niistä) kerrotuksi lyhyesti seuraavaa. Jos vaikka olisi inspiraatioksi jollekulle toiselle auktoriteettikammoiselle 15-vuotiaalle skribentille, jollainen itse olin 10 vuotta sitten. Sitä olen toki edelleenkin, vain hieman vanhempi.

Minusta piti tulla autonasentaja. Jotenkin päädyin kuitenkin lukioon. Pääsin sieltä (itse asiassa vahingossa) kahdessa vuodessa*, mutta koska sain paperit vasta syyslukukauden puolella, olin sen talven vain töissä.

*Eräille epäileväisille poseeraajille eräällä nimeltämainitsemattomalla hipsterifoorumilla tiedoksi, että äidinkielestä kirjoitin L:n pistein 97/99. Kaksi pistettä verotettiin oleellinen-sanan käytöstä olennainen-sanan sijaan. Ihan vain, ettei tarvitse enää uhrata ainutta elämäänsä moisen asian miettimiseen.

Silloisella asuinpaikkakunnallani ei ollut töitä, joten muutin hanttihommien perässä toiselle puolen Suomea. Nettopalkastani, joka oli noin 1300 euroa kuussa, säästin mm. omaan tietokoneeseen (jaoimme parin jätkän kanssa halvan kimppakämpän), jolta tätäkin tekstiä yhä kirjoitan. Talvet hiihdin  60 km kouluun ja söin pelkkiä käpyjä Kokopäivätöiden ohessa luin kolmen eri yliopiston pääsykokeisiin. Kolmen siksi, että jos vaikka tuurilla joku kolmesta natsaisi. Ajattelin, ettei sinne mitään prolemukuloita oteta.

Otettiinpas, kaikkiin kolmeen. Valitsin Tampereen, koska tiedotusoppiin oli vaikeinta päästä ja totta puhuen myös, koska olin perustanut ensimmäisen "lehteni" jo hyvästi ennen kouluikää.**

**Ns. radiolähetyksiäkin teimme naapurin likan kanssa, C-kasetille tietysti. Ensimmäisen poliittisen satiirini tein todistettavasti Paavo Väyrysestä, presidentinvaalien 1994 alla. Politiikasta en tietenkään 6-vuotiaana ymmäränyt mitään, mutta sen hiffasin, ettei vaatimattomuus taida kuulua tämän miehen vahvuuksiin. Terveisiä vain Paavolle!

No niin, se siitä sankaritarinasta. Sössön sössön.

Perustaessani proto-Puremat olin siis 19. Kirjoittelin huvikseni, koska se oli mahdollista. En ajatellut, että siitä seuraisi mitään sen kummempaa. (Lisäys 22.10.: En siis ollut vielä mikään toimittaja enkä suinkaan tarjonnut näitä tekstejäni mihinkään "perinteiseen mediaan" julkaistavaksi, toisin kuin erinäisissä tv-ohjelmatiedoissa tämäniltaisen Blogistanian tiimoilta on ilmeisesti väärinkäsityksen johdosta lukenut.)

Tuskin edes ajattelin, että tekstejä lukisi lisäkseni joku muukin. Joitamia kirjoituskilpailuja ja pienlehtivirityksiä lukuun ottamatta olin kirjoittanut lähinnä omaksi ilokseni. Ja rajattomasti riemua kirjoittaminen on minulle tuottanutkin aina siitä lähtien, kun sen taidon yhtäkkiä 4-vuotiaana hoksasin.

Ensin oli lähinnä kylähullujen kommentteja. Vuosi vuoden perään aloin saada yhä enemmän yhteydenottoja blogini tiimoilta, henkilökohtaisesta poliittiseen ja kaikkea siltä väliltä. Pyydettiin puhumaan, kirjoittamaan ja erilaisiin projekteihin. Kerrottiin omasta elämäntilanteesta tai haluttiin tsempata. En tosiaankaan ollut yksin ajatuksineni. Jossain vaiheessa huomasin ensin Facebook-jakojen kasvavan tuhansiin ja kymmeniintuhansiin, sitten lukijamäärien kasvaneen satoihintuhansiin. En muista, mikä oli ensimmäinen isompi medianoteeraus, mutta luullakseni vasta kesällä 2011 ymmärsin, että näitä tosiaan luetaan - jopa ihan vakavissaan.

Makoilin merirastilalaisessa soluhuoneessani (sisustusbloggaajia saattaa kiinnostaa, että verhojen virkaa toimitti harmaameleerattu huppari ja huonekaluja ei ollut, koska prekaarielämä), kun Timo Soinilta kysyttiin Aamu-tv:ssä, mitä hän diggaa siitä, että joku Emilia internetissä kirjoittaa erään heidän kansanedustajansa käyttäytyvän kuin teinipissis. Se herätti asujaimistossa jonkin verran hilpeyttä.

No, sen jälkeen - ja ennenkin - on tapahtunut kaikenlaista. Blogin kautta olen tutustunut huikeisiin persooniin ja päätynyt omituisiin mestoihin, ml. viestimiin muutenkin kuin toimittajan ominaisuudessa. Mitä mediaan tulee, moniin olen myös jättänyt menemättä. Mitään en kadu, mutta jälkiviisaasti ajatellen vielä useammin olisin saanut jättää menemättä.

Miksikö? Valtamedian kontekstissa, sen vallan säilyttämistä palvelevin käytännöin ja rakenteissa, on minkäänlaisen varteenotettavan kritiikin läpi saaminen miltei mahdotonta. Onnistuessaankin se pönkittää vallitsevaa valtaa pelatessaan sen kentällä ja säännöillä. Mainstream-journalismi on yksittäisten toimijoiden hyvistä pyrkimyksistä ja ammattitaidosta huolimatta keskimäärin varsin keskiluokkainen, konservatiivinen ja taantumuksellinen möhkäle, t. nimim. toimittaja itsekin.***

***Ja tällä en tarkoita varsinkaan, että joku happopäinen Magneetti- tai Verkkomedia tai Kansalaisen perustelematon verbaalimielipideoksennus olisivat yhtään sen parempaa "journalismia", kun ne eivät ole journalismia ensinkään. Kaukana siitä.

Toiseksi, julkisissa yhteyksissä huomasin persoonani (kuvitellun sellaisen) kiinnittävän enemmän huomiota kuin asiani, enkä juuri välitä esilläolosta. Arvostan yksityisyyttä. Välillä on tehnyt mieli muuttaa Huippuvuorille tai kaivautua maan alle. Sen, mitä olen esillä ollut, olen toivonut saavani näkyvyyttä asialleni. Joka on mikä?

Ei minulla ole mitään agendaa. En aja mitään asiaa kenenkään puolesta. Kirjoitan puhtaasti omista lähtökohdistani. Mitä ne ovat, siitä taas en kirjoita mitään, mutta jokainen vähääkään samankaltaisista ympyröistä tai vähääkään samankaltaisella elämänkokemuksella varustettu tunnistaa ne kyllä. Se riittää.

Niin, se asia. Olen yksinkertaisesti halunnut näyttää, että näinkin täällä eletään ja ajatellaan ja että voi sen sanoa ääneenkin. Ja sekös on näiden vuosien aikana suututtanut. Palkojen määrä eliitin klyyvareissa ylitti jo aikaa sitten villeimmätkin kuvitelmani. Matti Apunen, Sauli Niinistö, Ulla Appelsin, Markku Mantila, Jari Sarasvuo ja monet monet muut... En voi kuin kiittää asialleni suomastanne huomiosta! En osannut haaveillakaan, miten kovin vaivaiset somerääpäisyt tietyissä piireissä hiertävät. Tulkitsen sen niin, että niille oli tarvetta enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Blogistani on kirjoitettu myös journalismikritiikkiä ja retoriikka-analyyseja, mikä on hauskaa. Tämä kun on kuitenkin pelkkä viimeistelemätön, pilke silmäkulmassa ja löysin rantein naputeltu päänrääpimisblogi, ei kunnianhimoinen kirjallinen hanke. Harvassa blogauksessa ajatus- ja argumentaatioketjut on kirjoitettu ainakaan kokonaan auki. Näkyvillä on lähinnä lopputulos, usein poleemisessa ja varsin vapaassa muodossa.

Blogin kautta olen saanut, mutta varmasti myös menettänyt töitä. Nähdäkseni tämä on yksinomaan hyvä diili. Minun ei tarvitse huorata tekemällä paskajournalismia lafkalle, jota en arvosta, eikä sen lafkan tarvitse pitää listoillaan ihmistä, joka sopii huonosti heidän muottiinsa (ja mikä parasta, tämä selviää pikku googlauksella). Ne taas, ketkä haluavat minun kirjoittavan heille, tietävät taatusti, mitä pyytävät. Ja ilahduttavan moni pyytää. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi tehdä tiettävästi ainutkertaisessa elämässään asioita vastoin arvojaan tai intressejään niin kauan kuin suinkin on varaa valita.

Näiden vuosien aikana olen saanut huikean määrän lukijapalautetta, satoja ellen tuhansia sähköposteja, kirjeitä ja facebookviestejä. Niistä 99 prosenttia on ollut rohkaisevia, koskettavia ja asiallisia. Sitten on tietysti se prosentti tappouhkauksia, erilaisia psykologisia patoutumia ja vahingontekoja, mutta kerrankos noita. Kiitos kaikesta, hyvät ihmiset! Palautteenne on antanut valtavasti voimia ja vakuuttanut minut siitä, että kursailemattomalle yhteiskuntakritiikille on tämän päivän Suomessa tarvetta.

Eikä enää niinkään kritiikille, vaan entistä huutavammin aivan konkreettisille vaihtoehdoille. Sellaisille, mitä ei ole vielä olemassa, mutta mitä voimme kukin osaltamme luoda jo nyt. Sellaisille, millä ei ole mitään tekemistä nykyisten instituutioiden kanssa. Sellaisille, mihin ei anella lupaa ja odoteta toimia vallakkailta.

Takana on noin seitsemän vuotta yhteiskunnallista bloggausta. Se saa tältä erää riittää. Kirjoittamisen ammattilaisena aion seuraavan seitsemän vuoden aikana kirjoittaa vähän muutakin kuin blogia. Toki olen tehnyt sitä koko tämän ajan, vaikka suurin huomio onkin keskittynyt blogiini. Se on välillä tuntunut melkein kiusalliselta, koska en miellä itseäni ensisijaisesti blogistiksi. Tämä on yksi projekti muiden joukossa, alkujaan harrastus. Nyt otan aikaa enemmän sille muulle. Tavoitteet ja teemat eivät vaihdu.

Sitten se tärkein.

Toivon, että blogini on rohkaissut ihmisiä sanomaan ääneen asioita, joita heidän ei oleteta eikä haluta sanovan. Ei siihen kuole (useimmiten ainakaan). Tiedän, että tässä maassa on tuhansia ja taas tuhansia fiksuja ihmisiä, jotka eivät nykymenoa niele. Sanoisivatpa he sen.

Sitten se lyhin eli itsekriittinen osio.

Toivon, ettei blogini ole antanut kenellekään valheellista lohtua toimimalla eräänlaisena ukkosenjohtimena. Toki se on viihteeksikin tarkoitettu, mutta mieluummin näkisin tekstini lukijan itsetunnon nostajana ja toiminnan sytykkeenä.

Tekstikin on teko, mutta eivät blogit ja facepeukutukset muuta maailmaa. Todellisia ja merkittäviä tekoja ja valintoja jokainen tekee jatkuvasti omassa elämässään. Kenelle myy vapauttaan ja mistä hinnasta, vaikeneeko vai avaako suunsa, mitä uskoo ja mitä epäilee, elääkö polvillaan vai pystypäin, häpeääkö hiljaa vai puolustaako itseään ja muita, suostuuko uhrin asemaan vai ottaako oikeuden omiin käsiin, luovuttaako vai taisteleeko.

Rakas lukija. Toivon sinulle ylpeyttä, rohkeutta ja voimia puolustaa omaa paikkaasi maailmassa, sitä mitä itse olet ja sitä, miten haluat elää. Älä nosta ketään jalustalle, älä kuvittele olevasi ketään huonompi. Älä tottele ketään, älä usko mitään - tätäkään. Ole onnellinen.

Ja muuta sellaista lässytystä.

Sulkakynä ei lennä santaan, vaikka yhden blogin tarina on kerrottu. Olen aina kirjoittanut ja tulen aina kirjoittamaan, yhtä sun toista. Lisään tänne myöhemmin linkin uuteen kotisivuuni. Tämä blogi jää tänne luettavaksi, vaikkei enää päivitykään. Puremien Facebook-sivu pysyy toistaiseksi auki tiedotuskanavana. Journalistista työtäni jatkan entiseen tapaan useissa eri paikoissa, tällä hetkellä enimmäkseen Kansan Uutisissa. Myös mm. Kepassa, Tulvassa ja eri ammattiliittojen lehdissä. Pysykää kuulolla.

Kiitos sinulle, lukijani, jota ilman tämä blogi ei olisi ollut mitään. Yksin ei kukaan ole mitään.

Rakkautta,

Emilia

Np. Irwin Goodman - Riemu ja ratto


kuva: www.antikvaari.net

17.9.2013

Toimittaja paljastaa, ei paikkaa poliitikon mokia

Nauroin ääneen kirjoitettuani otsikon.

Asian kuvittelisi olevan täysin selvä jokaiselle itseään sivistyneenä pitävälle ihmiselle. Mutta ei, olen lukenut viime vuorokauden aikana niin monta puheenvuoroa, joissa journalistin hyvyys mitataan siinä, miten hyvin hän toimii poliitikon brändityöryhmän jatkeena. Puheenvuoroja, joissa hyvä toimittaja on harmiton viestijä ja julkikuvan kiillottaja, poliitikon paras kaveri ja perseennuolija. Vallan puudeli. Sylikoira. Kiltti hauva.


Idiootti.


Vahtikoira, joka vahtii, "ettei kukaan ota valtaa tai vahingoita sitä".


Suurin osa, yllätys yllätys, oli peräisin kokoomusnuorilta. Erehdyin nimittäin Facebookissa vilkaisemaan jotain myötähävettävää keskusteluketjua, jossa kokoomuksen nuoret broilerit kävivät verbaalista veljellistä sylipainia verissäpäin.


Tämä liittyy tietysti lööppijulkkis Joh... Susanna Koskesta (broil.) kirjoitettuun kommenttijuttuun, jossa hänen töppäilyjään peitellyt toimittaja sai ammattiylpeysherätyksen ja kertoi, miten asiat todella ovat Kosken tapauksessa.


En jaksanut lukea koko Face-nahinaketjua, mutta yksi juttu pisti pikavilkaisullakin silmään. Moni, jolla ei ole alkeellisintakaan journalistista ammattitaitoa tai tietämystä, oli kovin kärkkäästi arvioimassa jutun kirjoittaneen journalistin etiikkaa. Ja millähän kiveksillä?


Erästä ystävääni lainatakseni, "lukisitte tekin joskus jotakin niin saattaisitte oppiakin joskus jotakin".


Olen koksukasvattamon kanssa samaa mieltä siitä, että juttu oli journalistis-eettisesti ongelmallinen. Perusteluni tosin ovat päinvastaiset. Siinä, kun kokoomusnuoren mielestä Eettinen Toimittaja toistaa papukaijana heidän mainostoimistonsa sloganit ja poliittisen tavoiteohjelmansa kaikkine ristiriitaisuuksineen, painaa sen lehteen kyseenalaistamatta ja kontekstoimatta ja varmaan vielä paijaa illalla uneenkin, minun mielestäni minkäänlainen toimittaja ei meikkaa asioita kauniimmaksi kuin ne ovat. Käsittääkseni JSN, journalistien valtavirta ja alan tutkimusperinne ovat pääpiirteissään samaa mieltä. (Toinen juttu sitten, uskaltavatko toimittajat toimia niin.)


Journalistin eettisten ohjeiden ensimmäinen (!) kohta kuuluu:


"1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu."


Heillä on oikeus saada tietää myös, millaisilla ihmisillä yhteiskunnassa on valtaa ja miten he sitä käyttävät. Susanna Koski on tietysti mitättömän pieni vallankäyttäjä esimerkiksi Jyrki Kataiseen saati elinkeinoelämän pamppuihin verrattuna, muttei hän ole myöskään teini eikä kokematon reppana, vaikka siltä vaikuttaisikin.

Hän on useissakin paikossa vallankahvassa oleva aikuinen poliitikko, jonka tekemisiä ei missään tapauksessa kuulu ainakaan toimittajien selitellä parhain päin. Siksi en voi ymmärtää,


1. miksi Maikkarin toimittaja alkuun piilotti asian todellisen laidan, siis sen, että Koski on epäpätevä, asioihin perehtymätön ja niistä varsin vähän ymmärtävä,

2. miksi vastaavia "paljastuksia" - siis asioiden todellisen laidan kertomista, yksityiselämää penkovasta likasankojournalismistahan tämä on hyvin kaukana - ei uskalleta tehdä oikeasti merkittävistä poliitikoista,
3. ihmetykseen 1 liittyen, miksi toistettiin ja toistettiin?

"Vaikeimpien kysymyksien kohdalla yhden käden sormet eivät riittäneet toistojen laskentaan. Koskella ei yksinkertaisesti ollut vastauksia."


Tästä kritiikistäni huolimatta olen hyvin kiitollinen MTV3:n Mari Haavistolle, että hän kirjoitti kommenttijuttunsa, vaikka paljastikin siinä yrittäneensä varsin pitkälle silotella Kosken julkisuuskuvaa. Haavisto ei nimittäin, viime viikkojen jutuista päätellen, ole siinä ainoa. (Eiköhän meistä toimittajista jokainen painiskele näiden asioiden kanssa.) Siksi juttu avaa yleisölle mielenkiintoisia näkökulmia tiettyihin journalistisiin käytäntöihin.


Kuten siihen, ettei ihmisille kerrota totuutta siitä, millaiset henkilöt heihin käyttävät valtaa, miten ja millä edellytyksillä.

Ai niin. Väärinkäsitysten välttämiseksi, pidän alussa sivuttua Johanna Tukiaista huomattavasti toimeliaampana ja skarpimpana yhteiskunnallisena toimijana kuin Susanna Koskea, vaikka heissä tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin. Tukiainen sentään oli osallinen muun muassa yhden ulkoministerin eroon, minkä voi halutessaan laskea saavutukseksi.


Olkoonkin, että tilalle sitten tulikin Alexander Stubb ja henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksei ministeri saisi ihastua strippariin. (Toinen juttu on sitten se, mitä sekin keissi kokonaisuudessaan kertoo hänen harkintakyvystään.)


Ohessa muuten näyte nuoren Ilkka Kanervan supliikkiudesta vastaavassa tilanteessa, missä Koski seivattiin toimittajan toimesta. Totuuden säästämisen jalossa taidossa oli tuolloin vielä hieman treenattavaa.


Sieg Heil, IKL!


Np. Aus-Rotten - When You Support These Fucking Bastards


PS. Nyt kun Björn Wahlroos on taas otsikoissa ja toimittajat toistelevat, miten nuori opportunistinen hankenjulli "totesi / löysi virheitä / aukkoja Marxin teorioista" (aika poika!), lukekaa Antti Ronkaisen ja Miika Kabatan muutaman vuoden takaisesta räntistä, miksi juhlittu var...Suuri Ajattelija ei ymmärrä alkeitakaan esimerkiksi työnarvoteoriasta.

21.8.2013

Ymmärrys ei synny itsestään

"Kaikella kunnioituksella ja näin vuosien päästä jopa varauksellisella lämmöllä suomalaista koululaitosta kohtaan, mutta minut se kasvatti ajattelemaan, ikään kuin Suomi olisi maailman ainoa maa – tai ainakin ylivoimaisesti paras. Muut olivat jotain ekstraa jossain, kirjojen tai lehtien sivuilla. Erikoinen ruoka, kirjava vaate, pallomahainen lapsi, lässyttävä lähetystyöntekijä tai käsittämätön sotku sotia, sotaherroja ja vuosilukuja joskus jossain."

Kolumni, Kepa: Ymmärrys ei synny itsestään

9.8.2013

Mieluummin syrjäydyn kuin alan sirkuspelleksi

"Työttömiin ei suhtauduta täysivaltaisina, tasavertaisina aikuisina ihmisinä, vaan laiskoina ja latvakakkosina holhottavina. Rassukoina, joille pitää keksiä jotain pikku puuhaa tai loisina, jotka sietäisi pakottaa orjatyöhön ase ohimolla."

Kolumni, Kansan Uutiset: Mieluummin syrjäydyn kuin alan sirkuspelleksi

5.7.2013

Talvivaara, kaivosten Berlusconi

"Talvivaarassa voi tapahtua mitä tahansa. Jos raja-arvot ylittyvät, niitä rukataan yhtiölle mieluisammiksi. Jos nekin ylittyvät, niin siinähän ylittyvät. Vaihtelun vuoksi voidaan syyttää vaikka majavia. Talvivaara on kuin kaivosten Silvio Berlusconi – ja tämä ei ole kohteliaisuus. Kuraa voi lentää miten paljon hyvänsä, mutta siellä se vain jököttää ja jatkaa sikailuaan."

Kolumni, Kansan Uutiset: Talvivaara, kaivosten Berlusconi

Tökerösti toimittu

"Kärkkäimmät kyselivät, että jos puolueen linja ei kelpaa, miksi kuulua puolueeseen. Kääntäen voisi kysyä, miksei puolueen jäsenen vasemmistolainen linja kelpaa vasemmistolaisen puolueen johdolle. Jos vasemmistolainen ei voi toimia vasemmistossa, niin missä sitten? Tätä miettii myös moni rivijäsen."

Kolumni, Kansan Uutiset: Tökerösti Toimittu

22.5.2013

Kiire tulee kalliiksi

"Eivät ihmiset ole tyhmiä. Jos heihin luotetaan ja heille annetaan aikaa ja tilaa, he kyllä järjestävät työnsä, miten parhaiten taitavat, siis tehokkaasti. Sen sijaan piiskaaminen, kyttääminen ja mittaamattoman mittaaminen ovat omiaan aiheuttamaan vastarintaa, ahdistusta ja vieraantumista itse työstä."

Kolumni, Telma-lehti (s.66): Kiire tulee kalliiksi

13.5.2013

Hyvät ihmiset hirttoköysineen

"No, onhan noita tosin muitakin ryhmiä, kuten nuoret, työttömät, yksinhuoltajat ja persaukiset noin ylipäänsä, joita saa lyödä kuin vierasta sikaa, mutta tuskin kenenkään muun kohdalla ihmisarvo kielletään yhtä totaalisesti kuin huumeidenkäyttäjien"

Kolumni, Kansan Uutiset: Hyvät ihmiset hirttoköysineen

4.5.2013

Itse provosoitu raiskaus

Establishment on nyt hyvin, hyvin vihainen.

Oh me, shame on me. En tiennytkään, että jos kirjoitan blogissani kyllästyneeni puupäihin, se oikeuttaa minuun kohdistuvan tappo- ja raiskausuhkailun sekä konkreettisen häirinnän. Onneksi Ulla Appelsin tietää paremmin.

Mietin tovin, jaksanko edes vastata niin ala-arvoiseen tekstiin kuin hän kirjoitti Ilta-Sanomiin. Se oli tietoinen, tarkoituksellisen harhaanjohtava provokaatio, joka teki itse itsensä naurunalaiseksi. (Jussi Jalonen ehti jo erittelemään tarkemmin, miksi.) Sillä tokihan kokenut päätoimittaja tietää, mikä ero on sillä, että...

a) kirjoittaa omalla nimellään joskus räväkkääkin, kaiken laillisuuden rajoissa pysyvää yhteiskuntakritiikkiä
b) uhkailee kirjoittajaa tappamisella, toivoo raiskatuksi tulemista, häiritsee kotirauhaa ja tuhoaa omaisuutta.

Tai sillä, että...

a) vihaa epäoikeudenmukaisuutta, syrjintää, riistoa, ihmisten tai eläinten hyväksikäyttöä, epätasa-arvoa jne.
b) uhkailee ja vihaa henkilökohtaisesti ja sokeasti ihmistä, joka pyrkii toimimaan em. poistamiseksi.

Tai sillä, että...

a) kirjoittaa kirjan, jossa käsittelee äärioikeiston väkivaltaa
b) harjoittaa väkivaltaa kirjan kirjoittajia kohtaan.

Ja niin edelleen.

Mutta hän esittää, ettei ymmärrä. Appelsin pyrkii hämmentämään, häivyttämään eroa niin, että viha toisinajattelijoita ja vallanpitäjien kriitikoita kohtaan tulisi oikeutetuksi. Se on mielestäni aika vistoa. Hän käyttää tässä itse asiassa samoja tekniikoita kuin äärioikeisto, erityisesti pyrkien luomaan paikkansapitämätöntä viholliskuvaa.

Siinä viholliskuvassa minä, työläistaustainen persaukinen nuori, edustan jotain eliittiä ja sivistyneistöä ja hän, keski-ikäinen, ajatuksiltaan konservatiivinen, hyvätuloinen päätoimittaja "kansaa". Siinä viholliskuvassa minulla on jotain huikeita etuoikeuksia saada ääneni kuuluviin siinä, kun päätoimittajaparoilla on pelkkä valtamedia ja suhteet. Hän tietää, että väite on typerä, nurinkurinen ja paikkansapitämätön. Mutta tietää myös, etteivät kaikki viitsi ajatella niin pitkälle, vaan käyvät sylki roiskuen tarjotun viholliskuvan kimppuun. Ja että näistä syistä olen pakotettu vastaamaan jopa niin älyllisesti harvinaisen epärehelliseen tekstiin.

Hän myös käyttää totuutta varsin säästeliäästi väittäessään kirjoituksessaan minun kutsuneen jotain tiettyä ihmistä persereiäksi. Ei pidä paikkaansa (ja entä sitten, vaikka pitäisikin). Totesin, että sellaisiakin ihmisiä on maailmassa olemassa. Sen sijaan tissiposkia olen kyllä kutsunut tissiposkiksi, posliinihampaisia psykopaatteja posliinihampaisiksi psykopaateiksi ja natseja natseiksi. (Niin, ja Jussi Halla-ahoa teinipissikseksi, mutta teinipissiksethän ovat ihania.)

Niitä sanotaan tautologioiksi. Natsi on natsi on natsi.

Appelsin tietää senkin, mutta yrittää väittää muuta. On pelottavaa, että yhä useammin yritetään kieltää asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä. On oksettavaa, miten laajalti yhteiskunnan yläkerroksista levitetään uskoa, että kaikki viha on samaa, että kaikki kärkevä puhe on hyi hyi yhtä tuhmaa puhetta ja pahojen juttujen vastustaja on itse vähintään yhtä paha. Kirjoitin aiheesta hiljattain oman blogauksensa sekä yhden kolumnin.

Tuntuu karmivalta lukea tällaista propagandaa laajalevikkisestä valtamediasta samaan aikaan, kun 30 000 natsia mölisee Eurooppamme sivistyksen kehdon pääkaupungin kaduilla ja hakkaa maahanmuuttajia. Kun Saksassa vasta selvitetään virkavallan suojeluksessa tapahtuneita järjestelmällisiä, rasistisia murhia. Kun Suomessa kirjan kirjoittaminen on syy puukottaa ja kaasuttaa ihmisiä. Kun tutkijat pelkäävät tutkia ja toimittajat kirjoittaa muuta kuin äärioikeistolle suopeaa tekstiä. Kun eliitti vie Euroopassa kansaa ihan oikeasti mennen tullen kölin ali saaden nämä sitten syyttämään toisiaan.

Niin ikään päätoimittaja aivan taatusti ymmärtää, mikä ero on sarkastiseen sävyyn, paikoin kieli poskessa kirjoitetulla blogilla ja jollain ihan muulla tekstillä. Tällaisen blogin syyttäminen alatyylistä on vähän kuin sanoisi, että splatter-elokuvat olisivat muuten ihan hyviä, mutta kun niissä on sitä verta. Tai että noisemusiikki olisi muuten ihan hyvää, mutta se on jotenkin vähän sekavaa.

Sitä paitsi blogini on alatyyliseksi aika hemmetin kiltti.

Vastaus otsikon kysymykseen, onko toisten vihaa sallitumpaa kuin toisten: ei toisten, vaan toisenlainen. Kuten Riikka Yrttiaho kirjoittaa blogissaan:

"On vihaa, joka vie asioita eteenpäin ja antaa voimaa taistella oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Sitten on vihaa, joka saa ihmisen toivomaan toisen raiskausta tai lähtemään puukon kanssa kirjastoon."

Totta munassa ensinmainittu on sallitumpaa ja niin kuuluukin olla. Jos niin ei olisi, tämä maailma olisi aivan sietämätön paikka.

Viha ei ole missään vaiheessa ollut se pointti. En ole itse koskaan erityisemmin ilahtunut vihapuhe-termistä juuri sen epämääräisyyden ja moralistiseksi lyömäaseeksi taipuvaisuuden vuoksi. (Kirjoitin asiasta jo pari vuotta sitten.) Tätä yritin korostaa myös Ylen haastattelussa: kyse ei ole vihasta, vaan vallasta. Lopullisessa ohjelmassa kerroin konkreettisista uhkailuista ja vahingonteoista.

Kerroin tapahtuneesta. Lue uudelleen: kerroin tapahtuneista asioista. Mikä kohta tässä on väärin?

Mikä tekemäni oikeuttaa kohtaamani - saati muiden haastateltujen kohtaaman - uhkailun ja konkreettisen uhan? Appelsinin mielestä ilmeisesti blogikirjoittelu, joka ei ole suoraan Ilta-Sanomien kultaisen käytöksen kirjasta. Minun mielestäni ei mikään.

Minä en ole uhkaillut ketään. En ole toivonut kenenkään raiskausta tai pahoinpitelyä saati uhkaillut sellaisella, en ole lähetellyt ihmisille alatyylisiä viestejä, en ole kiihottanut kansanryhmää vastaan tai muutakaan laitonta. Kenenkään ei ole tarvinnut pelätä henkensä tai terveytensä puolesta takiani. Olen kirjoittanut yhteiskuntakriittistä blogia.

Ja Ulla Appelsin tietää, ettei tätä blogia kirjoiteta hänelle. Kuten ei myöskään Matti Apuselle, Jari Sarasvuolle ja mitä näitä palkoja nokkaansa vetäneitä eliitin edustajia nyt onkaan. Olen esittänyt aiemminkin kysymyksen: jos pidätte paskana, miksette jätä omaan arvoonsa? Internet on täynnä paskaa, mitä te tähän niin hanakasti tartumaan? En minäkään lue Ilta-Sanomia tai kuuntele Sarasvuon puheohjelmaa, koska ei ole pakko.

Vitsi onkin siinä, että heidän on pakko, koska heidän etuoikeutensa ovat uhattuina. Koska he tietävät, että aika hiton moni on samaa mieltä kanssani. Tai oikeastaan kysymys ei ole "mieltä olosta" vaan siitä, että aika hiton moni elää sen rakenteellisen väkivallan kohteena, josta kirjoitan ja jota establishment puolustelee. Kun se tehdään näkyväksi, establishment hätääntyy.

Koska kysymys ei ole siitä, että olen joskus kirjoittanut jonkun ruman sanan ja se jotakuta häiritsisi, vaan siitä, että he toivovat, etten kirjoittaisi. He yrittävät ohjata keskustelun sivuraiteille milloin "tyylistä", milloin "mausta", milloin "käyttäytymisestä" - koska eivät halua puhua asioista. Asioista, joista olen vihainen. Asioista, kuten:

Tuloerojen kasvu , köyhyys, kurjistuva työelämä, toimeentulo, vanhuspalvelulaki, veronkierto, harmaa talous, veroparatiisit, julkisen omaisuuden ryöstö, luonnon raiskaus, seksuaalinen häirintä, työttömät paarialuokkana, luokkayhteiskunnan paluu, asunnottomuus, rasismi, sovinismi, ryöstökapitalismi, syrjintä, ihmisten leimaaminen, päihderiippuvaisten epäinhimillistäminen, hoitajien pienet palkat, vanhuspalvelujen aliresursointi, erityislasten sorsiminen, kaupunkitilan yksityistäminen jne jne jne.

Ne ovat juurikin niitä asioita, joista Appelsinin mainitsemat "tavalliset ihmiset" minua pyytävät kirjoittamaan ja joista tavallisena ihmisenä kirjoitan. Koska ne koskevat arkeani ja tuntemieni ihmisten arkea. Ne ovat juuri niitä asioita, joista yläluokka toivoisi minun ja muiden vaikenevan. Siksi he tekevät kaikkensa, että keskusteltaisiin ihan jostain muusta. Yrittävät hädissään jaella setämäisiä käyttäytymisohjeita ja saada meidät pelkäämään tai häpeämään.

Sori. Ei toimi.

Ja siitähän he niin hädissään ovatkin. Ettemme toimi samalla logiikalla. Meihin ei tepsi uhkailu, kiristys tai lahjonta. Emme leiki heidän säännöillään.

Sinä päivänä, kun joku yläluokan edustaja kiittää minua ansiokkaasta tekstistä, voin yhtä hyvin lopettaa kirjoittamisen ja muuttaa loppuelämäkseni johonkin perunakuoppaan häpeämään. (Tai jos ihan totta puhutaan, niin en: tokihan tunnen sellaisenkin vaientamistekniikan kuin "kuoliaaksihalaaminen".)

Mitä tulee tyyliin, makuun ja käyttäytymiseen - luoja varjelkoon siltä päivältä, että annan jonkun eliitin omahyväisen edustajan ne puolestani määritellä!

Sama koskee sivistystä. Sivistys ei ole sivistyssanoja tai ulkokultaisuutta, sivistys ei ole sitä ettei koskaan missään kontekstissa kiroile, sivistys ei ole sitä että sanoo kierrellen, että "turpa kiinni huora". Sivistys ei ole sitä, että turvautuu itse rakenteelliseen väkivaltaan ja jättää likaisen työn peräluutien huoleksi. Sivistys ei ole jakkupukuja ja kravatteja. Sivistys ei ole harmaata, keskustelua karttavaa konsensushyminää, ettei kenellekään vain tule paha mieli.

Mitä se sitten on, jääköön lukijan pohdittavaksi.

Maailmalla "jos olisitte vähän kiltimmin niin teitä kuunneltaisiin" -argumentti tunnetaan nimellä tone argument. Ja se ei muuten pidä paikkaansa. Se on täyttä paskaa. Tiedän sen ja niin tietävät myös establishmentin edustajat - siksi he sitä vaativatkin. Sillä yritetään vaientaa ja viedä kritiikiltä terä, lyödä lyötyä, kastroida oikeutettu viha. Viha, joka syntyy tilanteissa, joissa sen jokaisella terveellä ihmisellä kuuluukin syntyä.

"If you tread on someone's toes, and they tell you to get off, then get off their toes. Don't tell them to 'ask nicely'."

Olemme tulleet aika kauas asiasta, joka oli: saako ihmistä uhkailla, pahoinpidellä ja häiritä sen vuoksi, että tämä esittää julkisesti omia mielipitetään omalla nimellään? Useimmiten vieläpä sellaisia mielipiteitä, joissa puolustetaan altavastaajia hyväosaisten mielivaltaa vastaan.

En millään jaksaisi enää tätä metakeskustelua. Sievistelevää, hymistelevää, kaksinaamaista, tuhoisaa, rakenteellista väkivaltaa pönkittävää epäkeskustelua. Haluaisin keskustella asioista, josta olen vuosikausia kirjoittanut. Asioista, kuten:

Tuloerojen kasvu , köyhyys, kurjistuva työelämä, toimeentulo, vanhuspalvelulaki...

Sikäli kun puhutaan "vihapuheesta", toivoisin sitä lähestyttävän juridiikan, en moralismin näkökulmasta - kuten Sakari Timonenkin esittää.

Sitten loppukevennys. Pikkuveljeni valisti minua hiljattain, että maailman vaikein kieli on mandariinikiina. Itse alan kallistua kantille, että kyllä se on kuitenkin tuo appelsinsuomi.

Np. Sehr Schnell - Tekopyhä

28.4.2013

FAQ eli miksi enimmäkseen vihaan somekeskustelua

"Jos vittuilet blogissasi, mikset kuuntele minun vittuiluani?"

Jos vittuilu olisi edes hyvää, niin ilollahan sitä kuuntelisi, mutta jos joku on niin vitun pahvi, ettei osaa erottaa yhteiskuntakritiikkiä ja vallanpitäjiin kohdistuvaa arvostelua siitä, että osaa olla ihmisiksi noin ylipäänsä, niin en voi auttaa. Jos ei ymmärrä sitä, että esimerkiksi presidentin tekemän politiikan arvostelu on eri asia kuin meikäläisen neverheardin haukkuminen, on varmaan pienenä tippunut päälleen. Velvollisuuteni ei ole kuunnella tuntemattomien vittuilua, enkä sitä myöskään kuuntele. En netissä enkä livenä - vaikka livenähän kukaan netin puskistahuutelijoista ei tule koskaan sanomaan yhtään mitään. Eikä muuten kannatakaan.

"Jos haluat herättää keskustelua, mikset keskustele kanssani?"

Siinä on se jos. Ja jos keskustelisin kaikkien halukkaiden kanssa, en ehtisi muuta tekemäänkään. Ja mulla on kuitenkin esimerkiksi töitä, sosiaalinen elämä ja elämä noin ylipäänsä. Toisekseen aika monen intresseissä ei ole mikään keskustelu, vaan vittuilu. Enkä edelleenkään kuuntele vittuilua.

"Miksi sitten kirjoitit tuon tekstin?"

Koska halusin kirjoittaa sen tekstin. En jankata tuntemattomien puupäiden kanssa.

"Miksi et halua tutustua minuun?"

Miksi haluaisin?

"Sinun pitäisi tutustua erilaisiin ihmisiin!"

Mistäs sinä tiedät, ketä ja millaisia ihmisiä tunnen?

"Vihaatko sananvapautta?"

Kuvittele tilanne, että istut baaripöydässä keskustelemassa tuttaviesi kanssa. Sitten paikalle pamahtaa joku urpo, joka alkaa huutaa, että olette kaikki ihan tyhmiä ja väärässä. 1. Haluatko keskustella urpon kanssa, 2. jos et, vihaatko sananvapautta? Ihan vakavasti, varmaan 80 prosenttia ihmisistä ei edes tiedä, mitä sananvapaus tarkoittaa. Ja se muuten ei tarkoita sitä, että voi olla idiootti, miten vaan, missä vaan ja muiden on vain siedettävä se. 3. Jos haluatkin keskustella, halutko vielä 796. urpon kanssa?

"Tekisi hyvää sinulle kuulla näitä eriäviä mielipiteitäni!"

Tosiaan, en ole koskaan IRL törmännyt erilaisiin ihmisiin tai mielipiteisiin. Onko sellaisiakin olemassa?

"Sinua vain vituttaa puolueesi huono kannatus!"

Minkä puolueen? En ole minkään puoleen poliitikko.

"Neuvon miten sinun tulee kirjoittaa, mikset kuuntele!"

(Köh.) Missäs vaiheessa joka insinööristä on tullut kirjoittamisen ammattilainen? Suutari pysyköön lestissään. Minulla on tuttavissani aika paljon kirjoittamisen ammattilaisia ja muita henkilöitä, joiden näkemyksiä arvostan, joiden kanssa voin käydä kehityskeskusteluja. Sinä et kuulu niihin.

"Olet tyhmä ja inhottava" ym. rakentava, asiallinen palaute.

Voi olla, että se kuva, jonka olet rakentanut minusta itsellesi, on sellainen. Koita tulla toimeen sen kanssa, koska minusta henkilönähän et tiedä oikeasti mitään.

"Paskaa / ripulia / ripulipaskaa" ym. analyyttinen, asiasisältöön terävästi puuttuva palaute.

Sillä, ettet juuri sinä pidä juuri tämän tekstin tyylistä tai siinä esitetyistä asioista ei ole mitään tekemistä tekstin tason kanssa. Sori.

"Etkö kestä kritiikkiä?"

Kts. edelliset esimerkit tästä rakentavasta kritiikistä. Lisäksi erotan kyllä vittuilun keskustelusta, vaikka se olisikin puettu näennäisen sisäsiistiin pakettiin.

"Haet huomiota / teet rahaa / saat etuja" ym. likaisten motiivien arvailu.

Olen aika monta kertaa kironnut sitä, etten alkanut aikoinaan kirjoittaa nimimerkillä. Arvelin, että on kuitenkin jotensakin suoraselkäistä kirjoittaa omalla nimellä tai jotain muuta typerää. Vaan pitää olla ihan vitun tyhmä, jos on kateellinen siitä, että joku kirjoittaa vuosikausia blogia saamatta siitä senttiäkään, mutta sen sijaan jatkuvalla syötöllä paskaa niskaan. Mutta jos jostain syystä kovasti haluaa samaan asemaan - siitä vain, areena on vapaa.

"Miksi sanot vittu, etkö osaa kirjoittaa ilman että sanot vittu?"

Tässä blogissa kirjoitan tällaisia tekstejä, toisaalla toisenlaisia. Jos ei kiinnosta, käsittääkseni pitäisi olla aika helppoa pidättäytyä lukemasta. En tietääkseni lähettele kirjoituksiani väkisin ihmisten sähköposteihin. Vittu.

"Miksi edes kirjoitat?"

Tekstieni aihealueet ja asiasisältö voivat antaa tästä joitain viitteitä. Myös siksi, että henkilöt, joita aihepiirit koskettavat, pyytävät minua kirjoittamaan. Toisinaan samasta syystä kuin Seppo Räty heilutti (Barcelonassa 1992).

---

Noin ylipäänsä en lakkaa hämmästelemästä sitä, miksi niin monia kiinnostaa kirjoittaja kirjoituksen sijaan. Enkä sitä, miten paljon aikuisilla ihmisillä on aikaa ja intoa jauhaa paskaa itselleen tuntemattomista henkilöistä. Tulkitsen sellaisen tyhjän länkytyksen yritykseksi ohjata huomio pois itse asioista. Ikävä kyllä se ei tule onnistumaan. Ihmiset ovat siihen keskimäärin liian fiksuja. Tiedän sen myös siitä, että keskimäärin yhtä vittuilupostia kohden saan sata asiallista tai kannustavaa. Hyvin erilaisilta ihmisiltä, eri taustoista. Kiitos jokaisesta niistä.

Np. Tuuttimörkö - Pitkät vitut blogosfääriin

27.4.2013

Hyvät ihmiset ovat helvetistä

Hajanaisia merkintöjä jonkun tärkeämmän paperin reunasta.

Varmin merkki siitä, että joku on yksisilmäinen ja kiihkomielinen vouhottaja on, että tämä väittää olevansa objektiivinen, neutraali, (mihinkään) sitoutumaton, puolueeton pragmatisti tai realisti. Ideologia on aina vahvimmillaan siellä, missä sen olemassaoloa yritetään piilottaa - niin ideologia toimii.

Siksi sanon aina varmuuden vuoksi olevani kommunisti, anarkisti tai jotain muuta irstasta.

Nimittäin niin kauan kuin ihminen on ihminen (jo tätä on tosin monen ilmeisen vaikea hyväksyä), joka katselee asioita ihmisen vinkkelistä eikä Olympos-vuorelta tai pilvenlongalta, hän on väistämättä aina puolueellinen, sitoutunut (johonkin), kallellaan johonkin ja kannattaa joitain asioita joidenkin toisten kustannuksella.

Keskikohtaa ja puoleetonta maaperää ei ole olemassa. Ei tässä maailmassa.

Suurinta mahdollista objektiivisuutta on, ettei vaikene lähtökohdistaan, sitoumuksistaan ja suhteistaan. Vaikenemista vain on vaikea tunnistaa, koska paras sumutus on tietysti sumutus, jota kukaan ei huomaa. Se on vähän kuin kaikkien yhteistä hyvää tahtovien poliitikkojen pörssiomistusten piilottaminen. Eniten kertoo aina se, mikä jätetään kertomatta.

On vanhastaan tiedetty totuus, että tyhmä luulee tietävänsä, viisas tietää luulevansa. Tyhmä kuvittelee tietävänsä paljon, viisas ymmärtää, ettei ymmärrä paljon vittujakaan mistään. Samalla tavoin viisas ymmärtää inhimilliset rajoitteensa siinä, kun tyhmä kuvittelee olevansa joku jumalallinen valon ja totuuden sanansaattaja, oli "totuus" sitten uskonnollinen eli ei. Tai sitten hän kuvittelee ja väittää olevansa maltillinen, rationaalinen "järjen ääni".

Ja tässä hän tekee suurimman mahdollisen virheen. Hän nimittäin ei koskaan huomaa omaa asemaansa suhteessa muihin. Hän ei hahmota omien tekojensa ja sanojensa konkreettisia seurauksia. Ja kuitenkin, konkretia on ainoa, millä on merkitystä.

"If you are neutral in situations of injustice, you have chosen the side of the oppressor. If an elephant has its foot on the tail of a mouse, and you say that you are neutral, the mouse will not appreciate your neutrality." - Desmond Tutu

Itselläni on kaikessa elämässäni ollut suurin piirtein yksi moraalinen ohjenuora (nytkin valehtelen, kaikilla niitä on väkisinkin useampia): ettei toimintani koskaan ainakaan heikentäisi itseäni tavalla tai toisella kehnommassa asemassa olevien asemaa entisestään, mieluummin toisin päin. (Turha väittääkään, että olisin siinä aina onnistunut - todisteeksi riittävät jo yksin tennarini, made in China.) Tosin moraalista puhuminen on ylipäänsä perseestä, koska:

"Me emme tarvitse moraalia osataksemme auttaa, rakastaa, olla ystävällisiä, hymyillä, kärsiä toisen tuskaa. Mutta sen sijaan me tarvitsemme kovaa moraalia voidaksemme tehdä pahaa hyvällä omallatunnolla." - Yrjö Kallinen

Eiköhän kaikilla riittäne mielikuvitusta miettiä kaikkia niitä pahoja tekoja, jotka on tehty moraalin nimissä. Ei koskaan, ei missään tapauksessa vallanhalusta, kostonhimosta, pelosta, sadistisesta nautinnosta tai muusta syystä, vaan aina moraalin nimissä. Kun on tämä "moraali", jota on suojeltava. Usein etuliittellä työ- tai seksuaali-.

Se moraalista. Oikeasti en tiedä siitä mitään, joten parempi vaieta. Ikänsä työttömien nälkäänsä itkevistä lapsista huolissaan ollut Kimmo Sasi osannee konsultoida paremmin myös näissä empatia-asioissa.

Kukaan ei vaikuta niin rehelliseltä ja vilpittömältä kuin hyvä valehtelija. (Edeltävällä virkkeellä ei luonnollisesti ole mitään tekemistä sitä edeltävän kanssa.)

Sama päinvastaisuuden laki kuin neutraaliuden lampaannahoissa esiintyviä susia koskee niitä, jotka esiintyvät mielellään hyvän ja kunnollisen ihmisen prototyyppeinä. Minä kammoan sellaisia ihmisiä. Heillä on aina ketunhäntä kainalossa. Useimmiten se tarkoittaa hädänalaisten ihmisten käännyttämistä omaan kapeaan moraaliin tai ideologiaan, oman sädekehän kiillottamista ja toisten yhä alemmas polkemista, alistamista oman nautinnon lähteeksi: "sinä paha, minä hyvä, minä vielä parempi kun tein sinusta kaltaiseni".

Ei oikeasti hyvän ja kunnollisen tarvitse erinomaisuuttaan koko ajan korostaa. Vähän kuten ei puolueettoman tai pragmaattisenkaan. Tokihan sellainen erinomaisuus huomataan huutamattakin, että "minä, minä muuten olen niin saatanan vaatimaton ja nöyrä jätkä".

"-- And the best at murder are those who preach against it
and the best at hate are those who preach love
and the best at war finally are those who preach peace

those who preach god, need god
those who preach peace do not have peace
those who preach peace do not have love --"


Charles Bukowski - The Genius of the Crowd

Tämäkin kirjoitus oli paatoksellista jeesustelupaskaa.

Np. Tragedy - No words

24.4.2013

Uusimmat Viikkolehden kolumnit

"Monen kohdalla ulossulkeminen ja leimaaminen alkavat jo ensimmäisiltä luokilta. Miksi lapsi kunnioittaisi yhteisöä, joka on kohdellut tätä hylkiönä? [...] Mutta yhteiskuntaa ei kiinnosta rakenteellinen kaltoinkohtelu tai yksilön tuska, vaan pelkästään se suuri synti, ettei joku kunnioita auktoriteetteja."

Kansan Uutisten Viikkolehti: Einsteinkin oli häirikkö

"Todellisuudessa härskin kuuloinen 9,5-heitto olikin keskustelunavaus, jolla haluttiin määrittää keskustelun suunta ja rajat. Sen tarkoitus on saada meidät helpotuksesta huokaisten tyytymään johonkin hiukan pienempään lahjaan elinkeinoelämälle."

Kansan Uutisten Viikkolehti: Pallon perässä oikeaan laitaan

9.4.2013

14.3.2013

Pikkupojat keisaria kiusaamassa - uuskieli, osa 1

Johtuneeko hyvän poliittisen satiirin puutteesta, herranpelosta, ihan jostain muusta vai onko suuri osa ihmisistä noin muuten vain kyllästynyt käyttämään päätään, mutta mediayleisö vaikuttaa - anteeksi nyt vain - paikoin hukanneen kaiken kykynsä tolkulliseen ajatteluun.

Tyhmäksi heittäytymisestä vaikuttaa tulleen oikea kansanhuvi. Käsitteiden tietoinen hämärtäminen on hämärtänyt myös ajattelun.

Erityisen vaikeaa tuntuu olevan hahmottaa erilaisia astevaihteluita, harmaan sävyjä ja syy-seuraus-suhteita. Ei-juu- ja joko-tai-logiikkaan jumittuminen voi aiheuttaa muun muassa sen, ettei ihminen ymmärrä eroa esimerkiksi pääministerin ja koulukiusatun lapsen välillä.

Huomion teki jo aikaa sitten myös Kaasuputki-blogisti Jami Järvinen: "Koulukiusaaminen on uusi Stalin". Koulukiusaamiskortti on oiva kortti. Mainitsitko jotain hyvävelikerhoista? Koulukiusaaja!

Epämääräisiä häärännyt pääministeri ja pääministerin kaveri vs. väkivallan kohteeksi joutunut lapsi. Joku voisi pitää rinnastusta vähän härskinä.

Väliäkös tuolla, että toinen on merkittävä vallankäyttäjä, jolta tiedustellaan vaikkapa 700 000 valtion (=veronmaksajien) euron käytöstä ja käytön eettisyydestä, kun taas toinen on - no, koulukiusattu lapsi on koulukiusattu lapsi.

Veikkaan, että pian uusi paavikin on koulukiusattu. Niin ovat nimittäin katkerat puhuneet ja kateelliset panetelleet, että ovat iljenneet mainita herran veljeilleen kymmeniätuhansia ihmisiä murhanneen sotilasjuntan kanssa.

Saippualla on suut pestävä sellaisilta.

Vaan mikä on tämä "sivistysvaltio" vuonna 2013, että median täyttäessä varsinaista tehtäväänsä eli tutkiessa ja pitäessä silmällä vallankäyttäjiä, kiirehtivät moraalisäteilijät heristelemään sormiaan, että koulukiusaajat? Vai ajattelevatko he näin ostavansa tilaa isompiensa selkien takaa? Mitä tai ketä he pelkäävät?

Siihen tosin muutamat - ilmeisesti siis ne katkerat, kateelliset ja kaikin puolin epäonnistuneet - vääräleuat loihe lausumahan, että mitenkäs tuota, kun ihan tavan kansalaisia ovat saaneet isokenkäiset ja horinalistit mediassa kurmuttaa, nälviä ja leimata ihan huoletta?

Työttömiä, yksinhuoltajia, duunareita, mielenterveysongelmaisia, opiskelijoita, päihderiippuvaisia ja tuoreimpana esimerkiksi Asperger-henkilöitä. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Vallanpitäjiltä sitä kritiikinsietoa pitäisi penätä, eikä vallankäytön kohteilta.

Toki asioita voi tehdä nätisti ja voi tehdä vähemmän nätisti. Noin ylipäänsä suomalainen media tosin on vallanpitäjiään kohtaan aika kiltti.

Mutta mikä ihmeen lammaskansa huutaa, että ei meidän Mattia ja Jyrkiä saa kiusata eikä Timppaa eikä Juttaa, kun on kysymys ihan oikeista isoista asioista? Heidän omasta elämästään ja lastensa tulevaisuudesta?

Ihmisiähän hekin siellä huipulla, en minä sitä. Mutta huipulla tuulee ja niin pitääkin tuulla. Naiivi ja mielistelevä suhtautuminen ihmisiin, joille on annettu huomattavasti enemmän valtaa kuin muille, on pirun vaarallista.

Tässä on muuten eräs jännä yhtälö. Kukahan niitä irvimisjuttuja johannatukiaisista ja kumppaneista ostaa, kun Suomi on täynnä niin hyviä ihmisiä, etteivät he soisi edes poliitikoilta heidän toimenkuvaansa liittyviä ikävänpuoleisia kysymyksiä kysyttävän? Kuka uhkailee toisinajattelijoita hiljaisiksi blogeissa ja keskustelupalstoilla?

Mitä piuhoja ihmisen päässä pitää oikein mennä ristiin ja millä tavoin, että se kuvittelee, että kritiikki = koulukiusaaminen? Tai kyseenalaistaminen = katkeruus? Aika yksisilmäistä logiikkaa. Tyrannin logiikkaa.

Tyrannin logiikaa pelkureille.

Edelleenkään en ymmärrä, kuinka on mahdollista, että aikuiset ihmiset kutsuvat keskusteluksi sitä, että nimeävät toistensa puheenvuorot sattumanvaraisesti ja pinnallisesti joiksikin emootioiksi. Ettei sillä nyt niin väliä, mitä sanottiin ja millä perustein - haluamme tunnetta ja draamaa!

Paitsi että niillä tyrannit juuri pelaavat.

"And the best at murder are those who preach against it
and the best at hate are those who preach love..."

- C. Bukowski : The Genius of the Crowd

Tätä kyllä ovat toimittajatkin edistämässä "kansa järkyttyi", "loukkaantui", "pöyristyi" jne. -hattarajuttuineen. Ikään kuin sillä olisi mitään merkitystä asian kannalta, kuka tunsi mitäkin. Ja toisekseen, ikään kuin tunteet sinänsä olisivat jotenkin epäilyttäviä. Kolmanneksi, vaikkeivät ole, niin eivät ne kyllä argumenteistakaan käy.

Siksi olen aika pessimistinen, mitä tulee julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Enimmäkseen se on toisten tunteiden arvailua ja sitten tunteellista reagointia toisten oletettuihin tunteisiin ja loppujen osalta mukapuolueetonta sivustakatsomista, kun ei uskalleta olla sitä vähää mieltä.

"Mielen oleminen" toisaalta taas on yksi belsebuubin keksintö sinänsä. Ei kai kukaan voi olla mitään mieltä, ellei hän kaiken hyvän järkensä mukaan ole siihen lopputulokseen tullut?

Paitsi että voi. Ei sitäkään tavata enää juuri erotella, onko kyseessä perusteltu näkemys vai mielipide. Mielipide kuin mielipide - ihanaa, että ollaan mieltä! Ollaan mieltä ja herätetään keskustelua! Paitsi ettei sitä keskustelua koskaan tule, kun ollaan jo meta-sellaisessa.

Ja huutokuorossa viisaimmaksi ylennetään se, joka ei laiskuuttaan tai pelkuruuttaan viitsi olla mitään mieltä ja toiseksi viisaimmaksi paras manipulaattori, joka on sitä mieltä, mikä kulloinkin hänelle eniten eduksi on. Peesaajat saavat taputuksen päähän.

Siinä välissä höhötellään ja hymistellään ja lopuksi annetaan toisillemme palkintoja hyvistä keskusteluista ja tällaisista puolivillaisista harrastelublogeista. (Eikun, hetkinen. Ei ole näkynyt?)

Todellisuudessahan Suomessa käydään par'aikaakin satoja ja tuhansia häikäisevän teräviä debatteja ja herkullisen analyyttisia keskusteluja. Ihan tavallisissa kodeissa, kuppiloissa, työpaikoilla, yömajoissa, kaduilla ja nuorisotaloilla. Sen minä tiedän, jos en mitään muuta.

Niitä vain ei jostain syystä käydä julkisuudessa. Kansalle joko 1. halutaan antaa, 2. annetaan vahingossa tai 3. erinäisten julkisuuden ja joukkoviestinnän mekanismien ja käytäntöjen vuoksi kuva, että se on tyhmempää kuin onkaan.

Tyhmäähän se on vasta, jos se sen uskoo.

Np. Leevi and the Leavings - Kyykyssä

11.3.2013

"Mutta miltä se näyttää mediassa?"

Ihan tolkullisina pitämieni ihmisten välisissä keskusteluissakin törmään tämän tästä argumenttiin: asiaa A ei voi hoitaa toimivalla tavalla B, "koska se ei näytä hyvältä mediassa". Siispä tärkeä asia A on jätettävä hoitamatta tai hoidettava se tavalla C eli päin vittua.

Toki mediapeli on vanhaa kuin aika, mutta huoli siitä, miltä mikäkin näyttää mediassa, tuntuu saavuttaneen käsittämättömät mittasuhteet. Jengi näkee painajaisia siitä, että niiden mielipiteiden hienoimpia nyansseja ei ole tavoitettu tai - mikä vielä pahempaa - joku saa median kautta sen kuvan, että ne ylipäänsä olisivat jotain mieltä tai - mikä kaikkein pahinta - vastustaisivat jotakin.

Mielenosoituksia ei voi järjestää, kun se ei näytä hyvältä mediassa. Itseään ei saa puolustaa, kun sekään ei näytä hyvältä mediassa. Äärioikeistoa ei saa tuomita, ettei tulisi itse ääri-leimatuksi mediassa.

Kun joku voi saada väärän kuvan sieltä mediasta. Snif.

Asioista tulee täysin toissijaista, kun kitistään vain siitä, miltä mikäkin näyttää mediassa. Ihan se ja sama, miten asiat ovat todellisuudessa.

Media pelkää yleisöä ja yleisö mediaa ja kaikki jotain Ukko Ylijumalaa, joka tulee ja iskee salaman päähän, jos ollaan eri mieltä sen kanssa siitä, mikä on järkevää ja näyttää hyvälle. Madellaan eri foorumeiden ja nettigallupien edessä ja toivotaan, että osataan olla tarpeeksi kiltisti. Ettei vain ole kenelläkään mitään sanomista mihinkään. (Ja aina on silti. Ettehän te oikeasti mene tuohon halpaan?)

Huvittavinta on, että argumenttia käyttävät myös toimittajat. Heillä kun ei luonnollisesti ole minkäänlaista valtaa siihen, miltä asiat mediassa näyttävät.

"Media" ylipäänsä näyttäytyy kuvatunlaisessa ajatellussa jonain monoliittina, joka ruiskuttaa vanhan kunnon S-R-mallin mukaisesti mielipiteitä tahdottomien ihmisten aivoihin. "Media" on jotain, joka toimii omalakisesti jopa sen toimijoista, kuten mediatyöläisistä, riippumatta. "Media" on jotakuinkin jotain "mitä kaikki muut ihmiset sitten ajattelevat". Ja koska kaikki muut ajattelevat, niin eihän siinä jää muuta vaihtoehtoa kuin olla niiden kaikkien puupäiden kanssa samaa mieltä.

Vähän kyllä kiinnostaa, missä ne muut sitten piileskelevät, joiden ajattelukyvystä ollaan aina niin huolissaan.

Jokainen "mitä muutkin sitten median vuoksi ajattelevat" -huolehtijahan toki osaa ajatella itse sen verran, ettei sorru olemaan jotain mieltä vain siksi, mitä muut mahdollisesti voisivat ajatella? Tai mitä joku jossain osassa mediaa on mahdollisesti voinut mölistä? Eikä ainakaan alennu muuttamaan toimintaansa joka inahduksen mukaisesti.

Mistä lähtien ihan tolkulliset ihmiset ovat olleet kiinnostuneita siitä, mitä kaikki muut ajattelevat ja miltä tämäkin nyt jollekin tuntemattomalle näyttää? Eikö olisi jotenkin... Tyylikkäämpää päättää ihan itse, mitä ajattelee välittämättä siitä, mitä olettaa muiden ajattelevan? Ja jotenkin ryhdikkäämpää sitten toimia sen mukaisesti.

Jotenkin sitä kuvittelisi, että aikuinen ihminen osaisi ihan itse päättää, mitä mieltä on jostain asiaintilasta tai aktiosta. Että hän kohtaisi juttuja ihan elävässä elämässäkin eikä vain mediassa. Ja että hän olisi kykeneväinen tätä monoliittia ja suurta saatanaa (sarkasmi, älkää mestatko) jotensakin kriittisesti tarkastelemaan.

Niin tuli vain mieleeni. Mutta silkkaa hulluuttahan se sellainen.

Että jos vaikkapa henkilö Y olisi huolissaan siitä, että jokin aktiviteetti näytetään mediassa väärin, hän kohdistaisi kritiikin mediaan - tarkasti ja analyyttisesti - eikä toimijaan, jonka toimintaa uskoo väärin kuvattavan.

Olisihan nimittäin ihan helvetillinen tilanne sellainen, jossa asioita ei tehtäisi vain mediaa varten ja sen pelossa.

Saatanan hannarit.

Np. Ohio Players - Players Balling (Player's Doin' Their Own Thing)

12.2.2013

Pari uutta kolumnia - tekopyhyydestä

Kansan Uutiset: Puolustautumisen oikeutuksesta

"Jos yksi porukka kirjoittaa tietokirjan ja sitten järjestää kirjastossa siitä avoimen keskustelutilaisuuden, johon toinen porukka hyökkää puukkojen kanssa, niin kyllä siinä tilanteessa on nähdäkseni tasan yksi ääri."

Kepa: Hurskas kuolemankauppias

"Suomi tukee yhtä maailman autoritaarisimmista hallinnoista, koska pitää suhteita Yhdysvaltoihin tärkeämpänä kuin ihmisoikeuksia."

31.1.2013

Blogini löytyvät jatkossa pelkästään täältä

Olen kopioinut blogini tekstit Uuden Suomen Puheenvuoroon nyt parisen vuotta. Enkä suotta: niitä on jaettu mm. Facebookissa sitä kautta kymmeniä tuhansia kertoja, joten lukijoitakin on ollut vissiin jonkin verran. Muistaakseni olinkin palvelun vuoden 2011 kolmanneksi luetuin blogisti muutamalla tekstilläni (ensimmäinen ilmestyi elokuussa 2011), vuoden 2012 tilastoista en tiedä.

Yksittäinen teksti on kerännyt tätä kautta parhaimmillaan yli 9000 Facebook-jakoa. Koska kunkin tekstin lukijat lasketaan silti omassakin blogissani tuhansissa - suosituimmat kymmenissä tuhansissa - ja ylivoimaisesti suosituimpia väyliä löytää blogiini ovat Facebook ja monet keskustelufoorumit, ei US Puheenvuoro ole mikään välttämätön kanava. Toiseksi, preferoin laatua määrän sijaan.

Semminkin, kun olen kyllästynyt tuottamaan ilmaista sisältöä "keskusteluyhteisölle", joka useimmiten onnistuu edustamaan sekä keskustelun että yhteisön irvikuvia. Muutamista helmistä huolimatta yleiskuva Puheenvuorosta kun on se, että ultraoikeiston ja fasistien seniorikerholaiset, joilla on ihan liikaa aikaa ja liian vähän ymmärrystä saati käytöstapoja, ovat jotenkin päätyneet takaisin hiekkalaatikolle keskenään.

En koe enää oikeaksi ja tarkoituksenmukaiseksi tuoda lisää lukijoita tuolle yhteisölle enkä lisätä sen näennäistä moniarvoisuutta bloggaamalla tänne. Itse asiassa olen kokenut sen jo hetken aikaa eettisesti vähän nihkeäksi. Siksi en enää jatkossa kopioi tekstejäni US:n Puheenvuoroon.

Sitä paitsi tämä on harrastus, kirjoitan työksenikin.

Tämä blogini on ollut olemassa vuodesta 2009, sitä edellinen vuodesta 2007. Töistä - ja opiskeluista - huolimatta bloggaus jatkunee täällä edelleen entiseen malliin. (Ja jos ei täällä jatkuisikaan, niin jossain muualla kuitenkin. Pantteri ei pääse pilkuistaan.)

Np. Sama vanha virsi

Shocking news: Natsit löysivät kirjastoon

En taida välttyä kirjoittamasta jotain Jyväskylän 30.1.2013 tapahtumista, vaikka julkisen keskustelun paikallaan junnaaminen ja suuren osan keskustelijoita sinisilmäisyys tympivät. Päivä oli muuten sama, jona Hitler nousi valtaan 80 vuotta sitten. Eräs sen kokenut varoitteli sopivasti unohtamasta historiaa ja myötäilemästä äärioikeistoa.

Tilanne on siis tämä: Suomessa ei saa julkaista tällaista kirjaa eikä puhua siitä ilman väkivallan uhkaa.

Se on jo sinänsä perseestä. Mutta se vasta onkin, että johtavat poliitikot, osa mediasta ja poliisi vähättelevät tapahtunutta.

Ilta-Sanomat kutsuu hyökkäystä joukkotappeluksi ja suorastaan keskustelutilaisuuden aiheuttamaksi. Erikoinen tulkinta. Ylellä sentään joku uskalsi jo kirjoittaa terrorista.

No entäs vanha kunnon ministeri Stubb, Alexander. Hän ei suinkaan tuomitse iskua ja hyökkäystä sananvapautta vastaan, vaan osoittaa täydellistä tilannetajun puutetta kyselemällä Twitterissä, että mikä on äärioikeiston ja -vasemmiston ero. Euroopan äärioikeiston nousukin tuntuu menneen kokonaan ohitse. Anteeksi, mutta mitä vittua?

Miksi meillä on 1. tuossa asemassa henkilö, jonka historian, filosofian, aate- ja oppihistorian tuntemus ja muu ymmärrys on tätä luokkaa, 2. kaveri ei ymmärrä kaikessa hiljaisuudessa paikata tiedollisia puutteitaan 3. ja ehkä tieteellisemmistä lähteistä kuin Twitteristä, 4. vaan vähättelee tapahtunutta väkivaltaa ja sen poliittista luonnetta asettuen natsien puolelle? Onnea valitsemallenne tielle! Toivottavasti viihdytte seurassa.

Suomessahan vasemmisto tosiaan tavan takaa hyökkäilee puukkojen kanssa kirjastoon ja kaasuttelee ihmisoikeuskulkueita. Ei niin mitään eroa.

Tasapuolisuuden nimissä vaadin tapahtuneesta tilille myös äärikeskustaa!

Ihan oikeasti, "toi toinen oikeisto onkin vasemmisto" -retoriikka toimi (ja hyvin toimikin) 30-luvulla, mutta että yhäkin, Suomessa vuonna 2013? Muistetaanpa sekin, että natsien lisäksi myös friedmanilainen oikeisto on äärioikeistoa - ja se on totta vie murhannut ja kiduttanut, toki vain vuoksi vapauden...

Puistattavaa todeta, ettei suomalainen salonkikelpo oikeisto kiirehdi tuomitsemaan kyseistä toimintaa ja erottautumaan siitä, vaan vähättelee ja suorastaan puolustelee tapahtunutta. Historia toistaa itseään.

Yksi ministeri komppailee natseja, toinen - sisäministeri Päivi Räsänen - vaikenee. Persujen vpj neuvoo natseja, kuinka seuraavalla kerralla päästä sisälle asti. Väkivaltaisen äärioikeiston nousu on taidettu jättää yksin korkeampiin käsiin.

Kuin sokerina pohjalla ovat kuulemma taas jotkut kahden pennin natsien perseennuolijafilosofit ehtineet esitellä älynlahjojaan "suvaitsemattomuuden suvaitsemis" -tematiikan tiimoilta. Kirjoitin tästä huikean kinkkisestä ja veitsenterävää päättelykykyä vaativasta loogisesta (varmaan korkeamman tason sellaisesta) ongelmasta perusteellisemman blogauksen puolisen vuotta sitten, se riittäköön tältä erää. Todettava on, ettei voi kauhalla vaatia edelleenkään.

Ai niin ja hommakerholaiset ihmettelevät, miksi keskustelutilaisuudessa oli järjestyksenvalvojia. Niin miksiköhän, kysyy Kaasuputki-blogi. Noin muuten meininki on kuulemma ihan sitä taattua foliohattuista marttyyri-itkukamaa. En ole itse käynyt katsomassa, koska silmiin sattuu.

Mitäs vielä. Väkivalta yllätti poliisit vähän kuin talvi yllätti autoilijat. Aina ne yllättävätkin, pahuksen talvi ja pahuksen natsit! Onneksi poliisiylijohtaja Paaterolla on valmiina terävä analyysi: "tilanteita sattuu".

Keskitytään vaan jaagaamaan hippejä jatkossakin. Kansanedustajista sentään Anna Kontula lähetti terveiset myös Supolle. Että tuloksekasta toimintaa näyttää olevan. Eikä ihme, jos Supolle "natsit hyökkäävät rauhalliseen keskustelutilaisuuteen kirjastoon ja puukottavat ihmisiä" = "ääriliikkeet ottavat yhteen".

Lopuksi: helvetin isoa kättä järkkäreille, jotka estivät pahempaa tapahtumasta. Toivottavasti tapahtunut ei pelota ketään pois tilaisuuksista, vaan päin vastoin rohkaisee näyttämään, ettei pelottelu tuota tulosta. Olisi iso virhe antaa periksi tässä vaiheessa.

Np. Dead Kennedys - Nazi Punks Fuck Off

PS. Jos löydätte paljon puhutun suomalaisen äärivasemmiston, kertokaa minullekin. Olisi mukava tutustua.

7.1.2013

Itse olet kakkapylly ja muita argumentteja

Yhteiskunnallisista epäkohdista kirjoittavat huomaavat toistuvasti tulevansa syytetyiksi muun muasssa kateudesta. Mitä tulee itseeni, kaikki muut kuolemansynnit myönnän auliisti, mutta kadehtimaan olen aina ollut vähän huono (ahneudenkin kanssa on vähän niin ja näin). Sen ajanvietteen pointti ei ole vielä oikein auennut minulle.

Kateuden kohteena olemisesta sen sijaan on runsaasti kokemusta, hämmästyttävää kyllä. Siksi tämä ad hominem on ehkä absurdein kaikista kohtaamistani.

Vanha vitsi on, että kun ei löydetä viestistä virheen sijaa, ammutaan viestintuojaa. Esittämiäni ajatuksia, faktoja ja argumentaatiota on yritetty osoittaa vääriksi myös toteamalla esimerkiksi, että olen nuori, nainen, ajatusmaailmaltani jotain sellaista kuin vasemmistolainen ja opiskellut tiedotusoppia Tampereen yliopistossa. Epäilemättä raskauttavia seikkoja kaikki.

Mutta sentään tosia.

Ilmainen ensimmäinen oppitunti amatöörimäisille loanheittäjille: jos haluaa yrittää iskua vyön alle, ensimmäiseksi kannattaa opetella tähtäämään.

En oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi olla kateellinen tai katkera. Olen 24 elinvuoteni aikana nähnyt elämää ja maailmaa helvetin laajalta skaalalta, töitä on riittänyt, hyvää seuraa on riittänyt, olen valmistunut ammattiin ja kohta maisteri, saavuttanut tähänastiset tavoitteeni ja enemmänkin. Olen kokenut, kokeillut, nähnyt, kuullut, tuntenut, haistanut, maistanut, luonut. Yhtä jos toistakin. Olen etuoikeutettu ja perkeleen tyytyväinen.

Päivääkään en kadu, joskin muutaman olisin voinut vaihtaa.

Ennen kaikkea – ja tämän merkitystä en voi liikaa korostaa – olen saanut viettää vuosiani eri tavoin uskomattoman ihanien ja mahtavien tyyppien seurassa. Heistä olen eniten kiitollinen. Joten: miten ihmeessä voisin olla katkera ja kenelle?

Toki olen törmännyt myös heihin, joista nimitys persereikä on loukkaus kaikkia maailman persereikiä kohtaan. Toki olen tullut kohdelluksi sekä kaltoin että epäoikeudenmukaisesti. Usein olosuhteet ovat olleet kaikkea muuta kuin suotuisat. ”Helppo” ei ole adjektiivi, jolla elämääni ihan ensimmäiseksi kuvaisin. Olen kokenut ja elänyt läpi – ja vierellä – asioita, joita kaikessa rankkuudessaan ja raakuudessaan eivät tasaisemman polun kulkeneet edes uskoisi tosiksi, mutta entä sitten.

Olen perhanan ylpeä siitä, että olen selvinnyt kaikesta huolimatta, vaikka se on luultavasti hyvin vähän omaa ansiotani. En olisi minä ilman kaikkea kokemaani. Siksi en voi kuin olla kiitollinen kaikesta kokemastani – koska en haluaisi olla kukaan muu kuin se, mikä olen. "Hyvä on se aika, joka on takana päin”, sanoi mummokin.

Sitä paitsi tiedostan varsin hyvin, että aina on heitä, joihin verrattuna oma elämäni on ollut, suokaa anteeksi kliseinen ilmaisu, ruusuilla tanssimista. Niitä, joiden saappaissa olisin itse kaatunut aikaa sitten. Toisaalta tiedän myös sen, ettei moni olisi selvinnyt omissa saappaissani.

Siksi teen niin kuin teen. Puhun epäoikeudenmukaisuudesta vähentääkseni sitä ja saadakseni oikeutta niille, keitä on kohdeltu väärin. Ettei kaikkien tarvitsisi käydä kaikkea paskaa läpi. Väärinkohteluun syyllistyneet eivät siitä tietenkään riemastu, mutta sehän on inhimillisesti varsin ymmärrettävää.

Salainen superpoliittinen missioni (rumpujen pärinää) on siis niinkin häikäilemätön kuin kärsimyksen vähentäminen. Tehokkain tapa päästä siihen on hyvinvoinnin jakaminen. Sen ymmärtää apinakin, muttei [täydennä itse valitsemallasi toimijalla]. Ja mitä jaettavaan kakkuun tulee, sen valmistamiseen ei leipuri ohjeita tarvitse. Kyllä me sen näpeissämme tiedämme, miten se syntyy.

Sitten se toinen, tärkeämpi seikka: jos itselle epämiellyttävän mielipiteen esittäjä onkin katkera tai kateellinen, muuttaako se itse asiaa? Onko epäoikeudenmukaisessa maailmassa väärin kokea kateuden tai katkeruuden tunteita? Onko olemassa tilanteita, joissa nuo tunteet ovat pelkästään ymmärrettäviä? Omat valistumattomat vastaukseni: ehkä, ei ja on.

Tuo ”ehkä” riippuu siitä, onko kysymys epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamasta katkeruudesta vai sellaisesta, jossa pidetään omia (tosia tai kuviteltuja) etuoikeuksia oikeuksina. Molemmissa tunne on kokijalleen tietysti yhtä tosi – sillä erotuksella, että jälkimmäisessä tapauksessa siitä voi päästä eroon ihan oman pään sisällä.

Mutta: millainen yhteiskunnallisen keskustelijan tulisi olla, ettei häntä voitaisi epäillä esimerkiksi kateudesta? Pahoin pelkään, että juuri sellainen, kuin ne nykyisin tuppaavat olemaan. Siis ensisijaisesti rikas, muilla ominaisuuksilla ei sitten niin väliä. Myös rikkaita ihailevat kelpaavat, ainakin tekemään nuoleskelevia juttuja rikkaista.

Olen kirjoittanut karkeasti arvioiden ja vähän kärjistäen puolet blogeistani ja kolumneistani siitä, että on väärin, että toiset raatavat ikänsä saamatta siitä muuta kuin haukut samaan aikaan, kun toiset lihovat toisten kasaamien pääomien päällä istuessaan ja rahaa kirjaimellisesti tyhjästä tehdessään. Nähdäkseni se on epäoikeudenmukaista, mutta koska tila on ihmisten aikaansaama, se on onneksi myös ihmisten korjattavissa.

Tämän itsestäänselvyyden ääneen sanomisesta eivät kaikki pidä. Eivät, vaikka sääntöjään yhteiskunnalliset ”radikaalit” vaatimuksemme eivät ole ihan hirveän hulppeita: jos nyt jotenkin säällisesti toimeen tulisi ja olisi elämässä aikaa miettiä vähän muutakin kuin jonkun posliinihampaisen psykopaatin tilipussin kasvattamista. Kuten vaikka arkea, onnea ja läheisiä.

Henkilökohtaisesti en tunne yhtä ainutta ihmistä, joka haaveilisi pääsystä niin sanotusti kalifiksi kalifin paikalle. Koska – noh, onhan sellainen nyt vähän mautonta ja onttoa ja mihin ne kaikki miljoonat edes tunkisi ja mistä sitten tietäisi sitäkään ovatko kaverit kavereita vai rahan kavereita, hulluksihan siinä tulisi, jos ei olisi jo.

Tiedän, että rikkaiden on vaikea uskoa tätä, mutta: hyvin suuri osa ihmisistä haaveilee enimmäkseen ihan muista asioista kuin siitä, että ollapa kaltaisenne, oi hyvä herra ja te rouva siellä minkkiturkissanne.

Kateus ja katkeruus tuskin ovat fiiliksiä, joista kenenkään kannattaa pitää kiinni, mutta tämän pyörittelyn summana totean ensinnäkin seuraavaa: jos olet aikeissa lyödä keskustelukumppania kateuskortilla, tarkista, onko siinä mitään järkeä, ettet pelkästään nolaa itseäsi.

Jos taas mahdollisesti on järkeä, niin vilkaisehan, ennen kuin suusi avaat, peiliin. Että vieläkö sieltä löytyisi joku empatian pilkahdus syvältä silmistä, vai ihanko on jo kylmää ja harmaata, vai onko aina ollutkin. Jos rastitat jälkimmäisen vaihtoehdon, ei mitään ole tehtävissä. Paitsi yksi: opettele edes vittuilemaan.

Toivon parempaa uutta vuotta 2013 itse kullekin säädylle. Itsensä ylentäneille säädyille ystävällisenä vihjeenä: elämänlaatu ei parane enää tietyn tulotason ylityttyä. Se ylittävä osa on siis liikaa, ehkäpä suorastaan haitallista hyvinvoinnillenne. Ja tämä on tutkittu juttu.

Talousjumalien siunausta!

Jatkokertomus tullee (potentiaalimuoto, ei savoa) käsittelemään vihaa ja yhteiskunnallista keskustelua.

Np. No ei soi.