31.1.2013

Blogini löytyvät jatkossa pelkästään täältä

Olen kopioinut blogini tekstit Uuden Suomen Puheenvuoroon nyt parisen vuotta. Enkä suotta: niitä on jaettu mm. Facebookissa sitä kautta kymmeniä tuhansia kertoja, joten lukijoitakin on ollut vissiin jonkin verran. Muistaakseni olinkin palvelun vuoden 2011 kolmanneksi luetuin blogisti muutamalla tekstilläni (ensimmäinen ilmestyi elokuussa 2011), vuoden 2012 tilastoista en tiedä.

Yksittäinen teksti on kerännyt tätä kautta parhaimmillaan yli 9000 Facebook-jakoa. Koska kunkin tekstin lukijat lasketaan silti omassakin blogissani tuhansissa - suosituimmat kymmenissä tuhansissa - ja ylivoimaisesti suosituimpia väyliä löytää blogiini ovat Facebook ja monet keskustelufoorumit, ei US Puheenvuoro ole mikään välttämätön kanava. Toiseksi, preferoin laatua määrän sijaan.

Semminkin, kun olen kyllästynyt tuottamaan ilmaista sisältöä "keskusteluyhteisölle", joka useimmiten onnistuu edustamaan sekä keskustelun että yhteisön irvikuvia. Muutamista helmistä huolimatta yleiskuva Puheenvuorosta kun on se, että ultraoikeiston ja fasistien seniorikerholaiset, joilla on ihan liikaa aikaa ja liian vähän ymmärrystä saati käytöstapoja, ovat jotenkin päätyneet takaisin hiekkalaatikolle keskenään.

En koe enää oikeaksi ja tarkoituksenmukaiseksi tuoda lisää lukijoita tuolle yhteisölle enkä lisätä sen näennäistä moniarvoisuutta bloggaamalla tänne. Itse asiassa olen kokenut sen jo hetken aikaa eettisesti vähän nihkeäksi. Siksi en enää jatkossa kopioi tekstejäni US:n Puheenvuoroon.

Sitä paitsi tämä on harrastus, kirjoitan työksenikin.

Tämä blogini on ollut olemassa vuodesta 2009, sitä edellinen vuodesta 2007. Töistä - ja opiskeluista - huolimatta bloggaus jatkunee täällä edelleen entiseen malliin. (Ja jos ei täällä jatkuisikaan, niin jossain muualla kuitenkin. Pantteri ei pääse pilkuistaan.)

Np. Sama vanha virsi

Shocking news: Natsit löysivät kirjastoon

En taida välttyä kirjoittamasta jotain Jyväskylän 30.1.2013 tapahtumista, vaikka julkisen keskustelun paikallaan junnaaminen ja suuren osan keskustelijoita sinisilmäisyys tympivät. Päivä oli muuten sama, jona Hitler nousi valtaan 80 vuotta sitten. Eräs sen kokenut varoitteli sopivasti unohtamasta historiaa ja myötäilemästä äärioikeistoa.

Tilanne on siis tämä: Suomessa ei saa julkaista tällaista kirjaa eikä puhua siitä ilman väkivallan uhkaa.

Se on jo sinänsä perseestä. Mutta se vasta onkin, että johtavat poliitikot, osa mediasta ja poliisi vähättelevät tapahtunutta.

Ilta-Sanomat kutsuu hyökkäystä joukkotappeluksi ja suorastaan keskustelutilaisuuden aiheuttamaksi. Erikoinen tulkinta. Ylellä sentään joku uskalsi jo kirjoittaa terrorista.

No entäs vanha kunnon ministeri Stubb, Alexander. Hän ei suinkaan tuomitse iskua ja hyökkäystä sananvapautta vastaan, vaan osoittaa täydellistä tilannetajun puutetta kyselemällä Twitterissä, että mikä on äärioikeiston ja -vasemmiston ero. Euroopan äärioikeiston nousukin tuntuu menneen kokonaan ohitse. Anteeksi, mutta mitä vittua?

Miksi meillä on 1. tuossa asemassa henkilö, jonka historian, filosofian, aate- ja oppihistorian tuntemus ja muu ymmärrys on tätä luokkaa, 2. kaveri ei ymmärrä kaikessa hiljaisuudessa paikata tiedollisia puutteitaan 3. ja ehkä tieteellisemmistä lähteistä kuin Twitteristä, 4. vaan vähättelee tapahtunutta väkivaltaa ja sen poliittista luonnetta asettuen natsien puolelle? Onnea valitsemallenne tielle! Toivottavasti viihdytte seurassa.

Suomessahan vasemmisto tosiaan tavan takaa hyökkäilee puukkojen kanssa kirjastoon ja kaasuttelee ihmisoikeuskulkueita. Ei niin mitään eroa.

Tasapuolisuuden nimissä vaadin tapahtuneesta tilille myös äärikeskustaa!

Ihan oikeasti, "toi toinen oikeisto onkin vasemmisto" -retoriikka toimi (ja hyvin toimikin) 30-luvulla, mutta että yhäkin, Suomessa vuonna 2013? Muistetaanpa sekin, että natsien lisäksi myös friedmanilainen oikeisto on äärioikeistoa - ja se on totta vie murhannut ja kiduttanut, toki vain vuoksi vapauden...

Puistattavaa todeta, ettei suomalainen salonkikelpo oikeisto kiirehdi tuomitsemaan kyseistä toimintaa ja erottautumaan siitä, vaan vähättelee ja suorastaan puolustelee tapahtunutta. Historia toistaa itseään.

Yksi ministeri komppailee natseja, toinen - sisäministeri Päivi Räsänen - vaikenee. Persujen vpj neuvoo natseja, kuinka seuraavalla kerralla päästä sisälle asti. Väkivaltaisen äärioikeiston nousu on taidettu jättää yksin korkeampiin käsiin.

Kuin sokerina pohjalla ovat kuulemma taas jotkut kahden pennin natsien perseennuolijafilosofit ehtineet esitellä älynlahjojaan "suvaitsemattomuuden suvaitsemis" -tematiikan tiimoilta. Kirjoitin tästä huikean kinkkisestä ja veitsenterävää päättelykykyä vaativasta loogisesta (varmaan korkeamman tason sellaisesta) ongelmasta perusteellisemman blogauksen puolisen vuotta sitten, se riittäköön tältä erää. Todettava on, ettei voi kauhalla vaatia edelleenkään.

Ai niin ja hommakerholaiset ihmettelevät, miksi keskustelutilaisuudessa oli järjestyksenvalvojia. Niin miksiköhän, kysyy Kaasuputki-blogi. Noin muuten meininki on kuulemma ihan sitä taattua foliohattuista marttyyri-itkukamaa. En ole itse käynyt katsomassa, koska silmiin sattuu.

Mitäs vielä. Väkivalta yllätti poliisit vähän kuin talvi yllätti autoilijat. Aina ne yllättävätkin, pahuksen talvi ja pahuksen natsit! Onneksi poliisiylijohtaja Paaterolla on valmiina terävä analyysi: "tilanteita sattuu".

Keskitytään vaan jaagaamaan hippejä jatkossakin. Kansanedustajista sentään Anna Kontula lähetti terveiset myös Supolle. Että tuloksekasta toimintaa näyttää olevan. Eikä ihme, jos Supolle "natsit hyökkäävät rauhalliseen keskustelutilaisuuteen kirjastoon ja puukottavat ihmisiä" = "ääriliikkeet ottavat yhteen".

Lopuksi: helvetin isoa kättä järkkäreille, jotka estivät pahempaa tapahtumasta. Toivottavasti tapahtunut ei pelota ketään pois tilaisuuksista, vaan päin vastoin rohkaisee näyttämään, ettei pelottelu tuota tulosta. Olisi iso virhe antaa periksi tässä vaiheessa.

Np. Dead Kennedys - Nazi Punks Fuck Off

PS. Jos löydätte paljon puhutun suomalaisen äärivasemmiston, kertokaa minullekin. Olisi mukava tutustua.

7.1.2013

Itse olet kakkapylly ja muita argumentteja

Yhteiskunnallisista epäkohdista kirjoittavat huomaavat toistuvasti tulevansa syytetyiksi muun muasssa kateudesta. Mitä tulee itseeni, kaikki muut kuolemansynnit myönnän auliisti, mutta kadehtimaan olen aina ollut vähän huono (ahneudenkin kanssa on vähän niin ja näin). Sen ajanvietteen pointti ei ole vielä oikein auennut minulle.

Kateuden kohteena olemisesta sen sijaan on runsaasti kokemusta, hämmästyttävää kyllä. Siksi tämä ad hominem on ehkä absurdein kaikista kohtaamistani.

Vanha vitsi on, että kun ei löydetä viestistä virheen sijaa, ammutaan viestintuojaa. Esittämiäni ajatuksia, faktoja ja argumentaatiota on yritetty osoittaa vääriksi myös toteamalla esimerkiksi, että olen nuori, nainen, ajatusmaailmaltani jotain sellaista kuin vasemmistolainen ja opiskellut tiedotusoppia Tampereen yliopistossa. Epäilemättä raskauttavia seikkoja kaikki.

Mutta sentään tosia.

Ilmainen ensimmäinen oppitunti amatöörimäisille loanheittäjille: jos haluaa yrittää iskua vyön alle, ensimmäiseksi kannattaa opetella tähtäämään.

En oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi olla kateellinen tai katkera. Olen 24 elinvuoteni aikana nähnyt elämää ja maailmaa helvetin laajalta skaalalta, töitä on riittänyt, hyvää seuraa on riittänyt, olen valmistunut ammattiin ja kohta maisteri, saavuttanut tähänastiset tavoitteeni ja enemmänkin. Olen kokenut, kokeillut, nähnyt, kuullut, tuntenut, haistanut, maistanut, luonut. Yhtä jos toistakin. Olen etuoikeutettu ja perkeleen tyytyväinen.

Päivääkään en kadu, joskin muutaman olisin voinut vaihtaa.

Ennen kaikkea – ja tämän merkitystä en voi liikaa korostaa – olen saanut viettää vuosiani eri tavoin uskomattoman ihanien ja mahtavien tyyppien seurassa. Heistä olen eniten kiitollinen. Joten: miten ihmeessä voisin olla katkera ja kenelle?

Toki olen törmännyt myös heihin, joista nimitys persereikä on loukkaus kaikkia maailman persereikiä kohtaan. Toki olen tullut kohdelluksi sekä kaltoin että epäoikeudenmukaisesti. Usein olosuhteet ovat olleet kaikkea muuta kuin suotuisat. ”Helppo” ei ole adjektiivi, jolla elämääni ihan ensimmäiseksi kuvaisin. Olen kokenut ja elänyt läpi – ja vierellä – asioita, joita kaikessa rankkuudessaan ja raakuudessaan eivät tasaisemman polun kulkeneet edes uskoisi tosiksi, mutta entä sitten.

Olen perhanan ylpeä siitä, että olen selvinnyt kaikesta huolimatta, vaikka se on luultavasti hyvin vähän omaa ansiotani. En olisi minä ilman kaikkea kokemaani. Siksi en voi kuin olla kiitollinen kaikesta kokemastani – koska en haluaisi olla kukaan muu kuin se, mikä olen. "Hyvä on se aika, joka on takana päin”, sanoi mummokin.

Sitä paitsi tiedostan varsin hyvin, että aina on heitä, joihin verrattuna oma elämäni on ollut, suokaa anteeksi kliseinen ilmaisu, ruusuilla tanssimista. Niitä, joiden saappaissa olisin itse kaatunut aikaa sitten. Toisaalta tiedän myös sen, ettei moni olisi selvinnyt omissa saappaissani.

Siksi teen niin kuin teen. Puhun epäoikeudenmukaisuudesta vähentääkseni sitä ja saadakseni oikeutta niille, keitä on kohdeltu väärin. Ettei kaikkien tarvitsisi käydä kaikkea paskaa läpi. Väärinkohteluun syyllistyneet eivät siitä tietenkään riemastu, mutta sehän on inhimillisesti varsin ymmärrettävää.

Salainen superpoliittinen missioni (rumpujen pärinää) on siis niinkin häikäilemätön kuin kärsimyksen vähentäminen. Tehokkain tapa päästä siihen on hyvinvoinnin jakaminen. Sen ymmärtää apinakin, muttei [täydennä itse valitsemallasi toimijalla]. Ja mitä jaettavaan kakkuun tulee, sen valmistamiseen ei leipuri ohjeita tarvitse. Kyllä me sen näpeissämme tiedämme, miten se syntyy.

Sitten se toinen, tärkeämpi seikka: jos itselle epämiellyttävän mielipiteen esittäjä onkin katkera tai kateellinen, muuttaako se itse asiaa? Onko epäoikeudenmukaisessa maailmassa väärin kokea kateuden tai katkeruuden tunteita? Onko olemassa tilanteita, joissa nuo tunteet ovat pelkästään ymmärrettäviä? Omat valistumattomat vastaukseni: ehkä, ei ja on.

Tuo ”ehkä” riippuu siitä, onko kysymys epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamasta katkeruudesta vai sellaisesta, jossa pidetään omia (tosia tai kuviteltuja) etuoikeuksia oikeuksina. Molemmissa tunne on kokijalleen tietysti yhtä tosi – sillä erotuksella, että jälkimmäisessä tapauksessa siitä voi päästä eroon ihan oman pään sisällä.

Mutta: millainen yhteiskunnallisen keskustelijan tulisi olla, ettei häntä voitaisi epäillä esimerkiksi kateudesta? Pahoin pelkään, että juuri sellainen, kuin ne nykyisin tuppaavat olemaan. Siis ensisijaisesti rikas, muilla ominaisuuksilla ei sitten niin väliä. Myös rikkaita ihailevat kelpaavat, ainakin tekemään nuoleskelevia juttuja rikkaista.

Olen kirjoittanut karkeasti arvioiden ja vähän kärjistäen puolet blogeistani ja kolumneistani siitä, että on väärin, että toiset raatavat ikänsä saamatta siitä muuta kuin haukut samaan aikaan, kun toiset lihovat toisten kasaamien pääomien päällä istuessaan ja rahaa kirjaimellisesti tyhjästä tehdessään. Nähdäkseni se on epäoikeudenmukaista, mutta koska tila on ihmisten aikaansaama, se on onneksi myös ihmisten korjattavissa.

Tämän itsestäänselvyyden ääneen sanomisesta eivät kaikki pidä. Eivät, vaikka sääntöjään yhteiskunnalliset ”radikaalit” vaatimuksemme eivät ole ihan hirveän hulppeita: jos nyt jotenkin säällisesti toimeen tulisi ja olisi elämässä aikaa miettiä vähän muutakin kuin jonkun posliinihampaisen psykopaatin tilipussin kasvattamista. Kuten vaikka arkea, onnea ja läheisiä.

Henkilökohtaisesti en tunne yhtä ainutta ihmistä, joka haaveilisi pääsystä niin sanotusti kalifiksi kalifin paikalle. Koska – noh, onhan sellainen nyt vähän mautonta ja onttoa ja mihin ne kaikki miljoonat edes tunkisi ja mistä sitten tietäisi sitäkään ovatko kaverit kavereita vai rahan kavereita, hulluksihan siinä tulisi, jos ei olisi jo.

Tiedän, että rikkaiden on vaikea uskoa tätä, mutta: hyvin suuri osa ihmisistä haaveilee enimmäkseen ihan muista asioista kuin siitä, että ollapa kaltaisenne, oi hyvä herra ja te rouva siellä minkkiturkissanne.

Kateus ja katkeruus tuskin ovat fiiliksiä, joista kenenkään kannattaa pitää kiinni, mutta tämän pyörittelyn summana totean ensinnäkin seuraavaa: jos olet aikeissa lyödä keskustelukumppania kateuskortilla, tarkista, onko siinä mitään järkeä, ettet pelkästään nolaa itseäsi.

Jos taas mahdollisesti on järkeä, niin vilkaisehan, ennen kuin suusi avaat, peiliin. Että vieläkö sieltä löytyisi joku empatian pilkahdus syvältä silmistä, vai ihanko on jo kylmää ja harmaata, vai onko aina ollutkin. Jos rastitat jälkimmäisen vaihtoehdon, ei mitään ole tehtävissä. Paitsi yksi: opettele edes vittuilemaan.

Toivon parempaa uutta vuotta 2013 itse kullekin säädylle. Itsensä ylentäneille säädyille ystävällisenä vihjeenä: elämänlaatu ei parane enää tietyn tulotason ylityttyä. Se ylittävä osa on siis liikaa, ehkäpä suorastaan haitallista hyvinvoinnillenne. Ja tämä on tutkittu juttu.

Talousjumalien siunausta!

Jatkokertomus tullee (potentiaalimuoto, ei savoa) käsittelemään vihaa ja yhteiskunnallista keskustelua.

Np. No ei soi.