14.3.2013

Pikkupojat keisaria kiusaamassa - uuskieli, osa 1

Johtuneeko hyvän poliittisen satiirin puutteesta, herranpelosta, ihan jostain muusta vai onko suuri osa ihmisistä noin muuten vain kyllästynyt käyttämään päätään, mutta mediayleisö vaikuttaa - anteeksi nyt vain - paikoin hukanneen kaiken kykynsä tolkulliseen ajatteluun.

Tyhmäksi heittäytymisestä vaikuttaa tulleen oikea kansanhuvi. Käsitteiden tietoinen hämärtäminen on hämärtänyt myös ajattelun.

Erityisen vaikeaa tuntuu olevan hahmottaa erilaisia astevaihteluita, harmaan sävyjä ja syy-seuraus-suhteita. Ei-juu- ja joko-tai-logiikkaan jumittuminen voi aiheuttaa muun muassa sen, ettei ihminen ymmärrä eroa esimerkiksi pääministerin ja koulukiusatun lapsen välillä.

Huomion teki jo aikaa sitten myös Kaasuputki-blogisti Jami Järvinen: "Koulukiusaaminen on uusi Stalin". Koulukiusaamiskortti on oiva kortti. Mainitsitko jotain hyvävelikerhoista? Koulukiusaaja!

Epämääräisiä häärännyt pääministeri ja pääministerin kaveri vs. väkivallan kohteeksi joutunut lapsi. Joku voisi pitää rinnastusta vähän härskinä.

Väliäkös tuolla, että toinen on merkittävä vallankäyttäjä, jolta tiedustellaan vaikkapa 700 000 valtion (=veronmaksajien) euron käytöstä ja käytön eettisyydestä, kun taas toinen on - no, koulukiusattu lapsi on koulukiusattu lapsi.

Veikkaan, että pian uusi paavikin on koulukiusattu. Niin ovat nimittäin katkerat puhuneet ja kateelliset panetelleet, että ovat iljenneet mainita herran veljeilleen kymmeniätuhansia ihmisiä murhanneen sotilasjuntan kanssa.

Saippualla on suut pestävä sellaisilta.

Vaan mikä on tämä "sivistysvaltio" vuonna 2013, että median täyttäessä varsinaista tehtäväänsä eli tutkiessa ja pitäessä silmällä vallankäyttäjiä, kiirehtivät moraalisäteilijät heristelemään sormiaan, että koulukiusaajat? Vai ajattelevatko he näin ostavansa tilaa isompiensa selkien takaa? Mitä tai ketä he pelkäävät?

Siihen tosin muutamat - ilmeisesti siis ne katkerat, kateelliset ja kaikin puolin epäonnistuneet - vääräleuat loihe lausumahan, että mitenkäs tuota, kun ihan tavan kansalaisia ovat saaneet isokenkäiset ja horinalistit mediassa kurmuttaa, nälviä ja leimata ihan huoletta?

Työttömiä, yksinhuoltajia, duunareita, mielenterveysongelmaisia, opiskelijoita, päihderiippuvaisia ja tuoreimpana esimerkiksi Asperger-henkilöitä. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Vallanpitäjiltä sitä kritiikinsietoa pitäisi penätä, eikä vallankäytön kohteilta.

Toki asioita voi tehdä nätisti ja voi tehdä vähemmän nätisti. Noin ylipäänsä suomalainen media tosin on vallanpitäjiään kohtaan aika kiltti.

Mutta mikä ihmeen lammaskansa huutaa, että ei meidän Mattia ja Jyrkiä saa kiusata eikä Timppaa eikä Juttaa, kun on kysymys ihan oikeista isoista asioista? Heidän omasta elämästään ja lastensa tulevaisuudesta?

Ihmisiähän hekin siellä huipulla, en minä sitä. Mutta huipulla tuulee ja niin pitääkin tuulla. Naiivi ja mielistelevä suhtautuminen ihmisiin, joille on annettu huomattavasti enemmän valtaa kuin muille, on pirun vaarallista.

Tässä on muuten eräs jännä yhtälö. Kukahan niitä irvimisjuttuja johannatukiaisista ja kumppaneista ostaa, kun Suomi on täynnä niin hyviä ihmisiä, etteivät he soisi edes poliitikoilta heidän toimenkuvaansa liittyviä ikävänpuoleisia kysymyksiä kysyttävän? Kuka uhkailee toisinajattelijoita hiljaisiksi blogeissa ja keskustelupalstoilla?

Mitä piuhoja ihmisen päässä pitää oikein mennä ristiin ja millä tavoin, että se kuvittelee, että kritiikki = koulukiusaaminen? Tai kyseenalaistaminen = katkeruus? Aika yksisilmäistä logiikkaa. Tyrannin logiikkaa.

Tyrannin logiikaa pelkureille.

Edelleenkään en ymmärrä, kuinka on mahdollista, että aikuiset ihmiset kutsuvat keskusteluksi sitä, että nimeävät toistensa puheenvuorot sattumanvaraisesti ja pinnallisesti joiksikin emootioiksi. Ettei sillä nyt niin väliä, mitä sanottiin ja millä perustein - haluamme tunnetta ja draamaa!

Paitsi että niillä tyrannit juuri pelaavat.

"And the best at murder are those who preach against it
and the best at hate are those who preach love..."

- C. Bukowski : The Genius of the Crowd

Tätä kyllä ovat toimittajatkin edistämässä "kansa järkyttyi", "loukkaantui", "pöyristyi" jne. -hattarajuttuineen. Ikään kuin sillä olisi mitään merkitystä asian kannalta, kuka tunsi mitäkin. Ja toisekseen, ikään kuin tunteet sinänsä olisivat jotenkin epäilyttäviä. Kolmanneksi, vaikkeivät ole, niin eivät ne kyllä argumenteistakaan käy.

Siksi olen aika pessimistinen, mitä tulee julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Enimmäkseen se on toisten tunteiden arvailua ja sitten tunteellista reagointia toisten oletettuihin tunteisiin ja loppujen osalta mukapuolueetonta sivustakatsomista, kun ei uskalleta olla sitä vähää mieltä.

"Mielen oleminen" toisaalta taas on yksi belsebuubin keksintö sinänsä. Ei kai kukaan voi olla mitään mieltä, ellei hän kaiken hyvän järkensä mukaan ole siihen lopputulokseen tullut?

Paitsi että voi. Ei sitäkään tavata enää juuri erotella, onko kyseessä perusteltu näkemys vai mielipide. Mielipide kuin mielipide - ihanaa, että ollaan mieltä! Ollaan mieltä ja herätetään keskustelua! Paitsi ettei sitä keskustelua koskaan tule, kun ollaan jo meta-sellaisessa.

Ja huutokuorossa viisaimmaksi ylennetään se, joka ei laiskuuttaan tai pelkuruuttaan viitsi olla mitään mieltä ja toiseksi viisaimmaksi paras manipulaattori, joka on sitä mieltä, mikä kulloinkin hänelle eniten eduksi on. Peesaajat saavat taputuksen päähän.

Siinä välissä höhötellään ja hymistellään ja lopuksi annetaan toisillemme palkintoja hyvistä keskusteluista ja tällaisista puolivillaisista harrastelublogeista. (Eikun, hetkinen. Ei ole näkynyt?)

Todellisuudessahan Suomessa käydään par'aikaakin satoja ja tuhansia häikäisevän teräviä debatteja ja herkullisen analyyttisia keskusteluja. Ihan tavallisissa kodeissa, kuppiloissa, työpaikoilla, yömajoissa, kaduilla ja nuorisotaloilla. Sen minä tiedän, jos en mitään muuta.

Niitä vain ei jostain syystä käydä julkisuudessa. Kansalle joko 1. halutaan antaa, 2. annetaan vahingossa tai 3. erinäisten julkisuuden ja joukkoviestinnän mekanismien ja käytäntöjen vuoksi kuva, että se on tyhmempää kuin onkaan.

Tyhmäähän se on vasta, jos se sen uskoo.

Np. Leevi and the Leavings - Kyykyssä

11.3.2013

"Mutta miltä se näyttää mediassa?"

Ihan tolkullisina pitämieni ihmisten välisissä keskusteluissakin törmään tämän tästä argumenttiin: asiaa A ei voi hoitaa toimivalla tavalla B, "koska se ei näytä hyvältä mediassa". Siispä tärkeä asia A on jätettävä hoitamatta tai hoidettava se tavalla C eli päin vittua.

Toki mediapeli on vanhaa kuin aika, mutta huoli siitä, miltä mikäkin näyttää mediassa, tuntuu saavuttaneen käsittämättömät mittasuhteet. Jengi näkee painajaisia siitä, että niiden mielipiteiden hienoimpia nyansseja ei ole tavoitettu tai - mikä vielä pahempaa - joku saa median kautta sen kuvan, että ne ylipäänsä olisivat jotain mieltä tai - mikä kaikkein pahinta - vastustaisivat jotakin.

Mielenosoituksia ei voi järjestää, kun se ei näytä hyvältä mediassa. Itseään ei saa puolustaa, kun sekään ei näytä hyvältä mediassa. Äärioikeistoa ei saa tuomita, ettei tulisi itse ääri-leimatuksi mediassa.

Kun joku voi saada väärän kuvan sieltä mediasta. Snif.

Asioista tulee täysin toissijaista, kun kitistään vain siitä, miltä mikäkin näyttää mediassa. Ihan se ja sama, miten asiat ovat todellisuudessa.

Media pelkää yleisöä ja yleisö mediaa ja kaikki jotain Ukko Ylijumalaa, joka tulee ja iskee salaman päähän, jos ollaan eri mieltä sen kanssa siitä, mikä on järkevää ja näyttää hyvälle. Madellaan eri foorumeiden ja nettigallupien edessä ja toivotaan, että osataan olla tarpeeksi kiltisti. Ettei vain ole kenelläkään mitään sanomista mihinkään. (Ja aina on silti. Ettehän te oikeasti mene tuohon halpaan?)

Huvittavinta on, että argumenttia käyttävät myös toimittajat. Heillä kun ei luonnollisesti ole minkäänlaista valtaa siihen, miltä asiat mediassa näyttävät.

"Media" ylipäänsä näyttäytyy kuvatunlaisessa ajatellussa jonain monoliittina, joka ruiskuttaa vanhan kunnon S-R-mallin mukaisesti mielipiteitä tahdottomien ihmisten aivoihin. "Media" on jotain, joka toimii omalakisesti jopa sen toimijoista, kuten mediatyöläisistä, riippumatta. "Media" on jotakuinkin jotain "mitä kaikki muut ihmiset sitten ajattelevat". Ja koska kaikki muut ajattelevat, niin eihän siinä jää muuta vaihtoehtoa kuin olla niiden kaikkien puupäiden kanssa samaa mieltä.

Vähän kyllä kiinnostaa, missä ne muut sitten piileskelevät, joiden ajattelukyvystä ollaan aina niin huolissaan.

Jokainen "mitä muutkin sitten median vuoksi ajattelevat" -huolehtijahan toki osaa ajatella itse sen verran, ettei sorru olemaan jotain mieltä vain siksi, mitä muut mahdollisesti voisivat ajatella? Tai mitä joku jossain osassa mediaa on mahdollisesti voinut mölistä? Eikä ainakaan alennu muuttamaan toimintaansa joka inahduksen mukaisesti.

Mistä lähtien ihan tolkulliset ihmiset ovat olleet kiinnostuneita siitä, mitä kaikki muut ajattelevat ja miltä tämäkin nyt jollekin tuntemattomalle näyttää? Eikö olisi jotenkin... Tyylikkäämpää päättää ihan itse, mitä ajattelee välittämättä siitä, mitä olettaa muiden ajattelevan? Ja jotenkin ryhdikkäämpää sitten toimia sen mukaisesti.

Jotenkin sitä kuvittelisi, että aikuinen ihminen osaisi ihan itse päättää, mitä mieltä on jostain asiaintilasta tai aktiosta. Että hän kohtaisi juttuja ihan elävässä elämässäkin eikä vain mediassa. Ja että hän olisi kykeneväinen tätä monoliittia ja suurta saatanaa (sarkasmi, älkää mestatko) jotensakin kriittisesti tarkastelemaan.

Niin tuli vain mieleeni. Mutta silkkaa hulluuttahan se sellainen.

Että jos vaikkapa henkilö Y olisi huolissaan siitä, että jokin aktiviteetti näytetään mediassa väärin, hän kohdistaisi kritiikin mediaan - tarkasti ja analyyttisesti - eikä toimijaan, jonka toimintaa uskoo väärin kuvattavan.

Olisihan nimittäin ihan helvetillinen tilanne sellainen, jossa asioita ei tehtäisi vain mediaa varten ja sen pelossa.

Saatanan hannarit.

Np. Ohio Players - Players Balling (Player's Doin' Their Own Thing)