2.10.2013

Kiitos sinulle, hyvä lukija!

Aika aikaansa kutakin.

Olen kirjoittanut tätä blogia nyt kuusi vuotta. Se on ihan tarpeeksi yhdelle blogille. On tullut aika pistää piste.

Pieni lähihistoriakatsaus. Puremia edeltäneen blogin, jota ei ole ollut enää vuosiin olemassa, perustin vuonna 2007. Olin tuore ylioppilas, töissä raksalla ja etsin kämppää Tampereelta. En ole tässä blogissa kertonut juuri mitään itsestäni. Tässä viimeisessä blogauksessa lipeän hieman linjasta, eli tulkoon joistain tähän pisteeseen johtaneista ammatillis-opiskelullisista seikoista (ja vain niistä) kerrotuksi lyhyesti seuraavaa. Jos vaikka olisi inspiraatioksi jollekulle toiselle auktoriteettikammoiselle 15-vuotiaalle skribentille, jollainen itse olin 10 vuotta sitten. Sitä olen toki edelleenkin, vain hieman vanhempi.

Minusta piti tulla autonasentaja. Jotenkin päädyin kuitenkin lukioon. Pääsin sieltä (itse asiassa vahingossa) kahdessa vuodessa*, mutta koska sain paperit vasta syyslukukauden puolella, olin sen talven vain töissä.

*Eräille epäileväisille poseeraajille eräällä nimeltämainitsemattomalla hipsterifoorumilla tiedoksi, että äidinkielestä kirjoitin L:n pistein 97/99. Kaksi pistettä verotettiin oleellinen-sanan käytöstä olennainen-sanan sijaan. Ihan vain, ettei tarvitse enää uhrata ainutta elämäänsä moisen asian miettimiseen.

Silloisella asuinpaikkakunnallani ei ollut töitä, joten muutin hanttihommien perässä toiselle puolen Suomea. Nettopalkastani, joka oli noin 1300 euroa kuussa, säästin mm. omaan tietokoneeseen (jaoimme parin jätkän kanssa halvan kimppakämpän), jolta tätäkin tekstiä yhä kirjoitan. Talvet hiihdin  60 km kouluun ja söin pelkkiä käpyjä Kokopäivätöiden ohessa luin kolmen eri yliopiston pääsykokeisiin. Kolmen siksi, että jos vaikka tuurilla joku kolmesta natsaisi. Ajattelin, ettei sinne mitään prolemukuloita oteta.

Otettiinpas, kaikkiin kolmeen. Valitsin Tampereen, koska tiedotusoppiin oli vaikeinta päästä ja totta puhuen myös, koska olin perustanut ensimmäisen "lehteni" jo hyvästi ennen kouluikää.**

**Ns. radiolähetyksiäkin teimme naapurin likan kanssa, C-kasetille tietysti. Ensimmäisen poliittisen satiirini tein todistettavasti Paavo Väyrysestä, presidentinvaalien 1994 alla. Politiikasta en tietenkään 6-vuotiaana ymmäränyt mitään, mutta sen hiffasin, ettei vaatimattomuus taida kuulua tämän miehen vahvuuksiin. Terveisiä vain Paavolle!

No niin, se siitä sankaritarinasta. Sössön sössön.

Perustaessani proto-Puremat olin siis 19. Kirjoittelin huvikseni, koska se oli mahdollista. En ajatellut, että siitä seuraisi mitään sen kummempaa. (Lisäys 22.10.: En siis ollut vielä mikään toimittaja enkä suinkaan tarjonnut näitä tekstejäni mihinkään "perinteiseen mediaan" julkaistavaksi, toisin kuin erinäisissä tv-ohjelmatiedoissa tämäniltaisen Blogistanian tiimoilta on ilmeisesti väärinkäsityksen johdosta lukenut.)

Tuskin edes ajattelin, että tekstejä lukisi lisäkseni joku muukin. Joitamia kirjoituskilpailuja ja pienlehtivirityksiä lukuun ottamatta olin kirjoittanut lähinnä omaksi ilokseni. Ja rajattomasti riemua kirjoittaminen on minulle tuottanutkin aina siitä lähtien, kun sen taidon yhtäkkiä 4-vuotiaana hoksasin.

Ensin oli lähinnä kylähullujen kommentteja. Vuosi vuoden perään aloin saada yhä enemmän yhteydenottoja blogini tiimoilta, henkilökohtaisesta poliittiseen ja kaikkea siltä väliltä. Pyydettiin puhumaan, kirjoittamaan ja erilaisiin projekteihin. Kerrottiin omasta elämäntilanteesta tai haluttiin tsempata. En tosiaankaan ollut yksin ajatuksineni. Jossain vaiheessa huomasin ensin Facebook-jakojen kasvavan tuhansiin ja kymmeniintuhansiin, sitten lukijamäärien kasvaneen satoihintuhansiin. En muista, mikä oli ensimmäinen isompi medianoteeraus, mutta luullakseni vasta kesällä 2011 ymmärsin, että näitä tosiaan luetaan - jopa ihan vakavissaan.

Makoilin merirastilalaisessa soluhuoneessani (sisustusbloggaajia saattaa kiinnostaa, että verhojen virkaa toimitti harmaameleerattu huppari ja huonekaluja ei ollut, koska prekaarielämä), kun Timo Soinilta kysyttiin Aamu-tv:ssä, mitä hän diggaa siitä, että joku Emilia internetissä kirjoittaa erään heidän kansanedustajansa käyttäytyvän kuin teinipissis. Se herätti asujaimistossa jonkin verran hilpeyttä.

No, sen jälkeen - ja ennenkin - on tapahtunut kaikenlaista. Blogin kautta olen tutustunut huikeisiin persooniin ja päätynyt omituisiin mestoihin, ml. viestimiin muutenkin kuin toimittajan ominaisuudessa. Mitä mediaan tulee, moniin olen myös jättänyt menemättä. Mitään en kadu, mutta jälkiviisaasti ajatellen vielä useammin olisin saanut jättää menemättä.

Miksikö? Valtamedian kontekstissa, sen vallan säilyttämistä palvelevin käytännöin ja rakenteissa, on minkäänlaisen varteenotettavan kritiikin läpi saaminen miltei mahdotonta. Onnistuessaankin se pönkittää vallitsevaa valtaa pelatessaan sen kentällä ja säännöillä. Mainstream-journalismi on yksittäisten toimijoiden hyvistä pyrkimyksistä ja ammattitaidosta huolimatta keskimäärin varsin keskiluokkainen, konservatiivinen ja taantumuksellinen möhkäle, t. nimim. toimittaja itsekin.***

***Ja tällä en tarkoita varsinkaan, että joku happopäinen Magneetti- tai Verkkomedia tai Kansalaisen perustelematon verbaalimielipideoksennus olisivat yhtään sen parempaa "journalismia", kun ne eivät ole journalismia ensinkään. Kaukana siitä.

Toiseksi, julkisissa yhteyksissä huomasin persoonani (kuvitellun sellaisen) kiinnittävän enemmän huomiota kuin asiani, enkä juuri välitä esilläolosta. Arvostan yksityisyyttä. Välillä on tehnyt mieli muuttaa Huippuvuorille tai kaivautua maan alle. Sen, mitä olen esillä ollut, olen toivonut saavani näkyvyyttä asialleni. Joka on mikä?

Ei minulla ole mitään agendaa. En aja mitään asiaa kenenkään puolesta. Kirjoitan puhtaasti omista lähtökohdistani. Mitä ne ovat, siitä taas en kirjoita mitään, mutta jokainen vähääkään samankaltaisista ympyröistä tai vähääkään samankaltaisella elämänkokemuksella varustettu tunnistaa ne kyllä. Se riittää.

Niin, se asia. Olen yksinkertaisesti halunnut näyttää, että näinkin täällä eletään ja ajatellaan ja että voi sen sanoa ääneenkin. Ja sekös on näiden vuosien aikana suututtanut. Palkojen määrä eliitin klyyvareissa ylitti jo aikaa sitten villeimmätkin kuvitelmani. Matti Apunen, Sauli Niinistö, Ulla Appelsin, Markku Mantila, Jari Sarasvuo ja monet monet muut... En voi kuin kiittää asialleni suomastanne huomiosta! En osannut haaveillakaan, miten kovin vaivaiset somerääpäisyt tietyissä piireissä hiertävät. Tulkitsen sen niin, että niille oli tarvetta enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Blogistani on kirjoitettu myös journalismikritiikkiä ja retoriikka-analyyseja, mikä on hauskaa. Tämä kun on kuitenkin pelkkä viimeistelemätön, pilke silmäkulmassa ja löysin rantein naputeltu päänrääpimisblogi, ei kunnianhimoinen kirjallinen hanke. Harvassa blogauksessa ajatus- ja argumentaatioketjut on kirjoitettu ainakaan kokonaan auki. Näkyvillä on lähinnä lopputulos, usein poleemisessa ja varsin vapaassa muodossa.

Blogin kautta olen saanut, mutta varmasti myös menettänyt töitä. Nähdäkseni tämä on yksinomaan hyvä diili. Minun ei tarvitse huorata tekemällä paskajournalismia lafkalle, jota en arvosta, eikä sen lafkan tarvitse pitää listoillaan ihmistä, joka sopii huonosti heidän muottiinsa (ja mikä parasta, tämä selviää pikku googlauksella). Ne taas, ketkä haluavat minun kirjoittavan heille, tietävät taatusti, mitä pyytävät. Ja ilahduttavan moni pyytää. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi tehdä tiettävästi ainutkertaisessa elämässään asioita vastoin arvojaan tai intressejään niin kauan kuin suinkin on varaa valita.

Näiden vuosien aikana olen saanut huikean määrän lukijapalautetta, satoja ellen tuhansia sähköposteja, kirjeitä ja facebookviestejä. Niistä 99 prosenttia on ollut rohkaisevia, koskettavia ja asiallisia. Sitten on tietysti se prosentti tappouhkauksia, erilaisia psykologisia patoutumia ja vahingontekoja, mutta kerrankos noita. Kiitos kaikesta, hyvät ihmiset! Palautteenne on antanut valtavasti voimia ja vakuuttanut minut siitä, että kursailemattomalle yhteiskuntakritiikille on tämän päivän Suomessa tarvetta.

Eikä enää niinkään kritiikille, vaan entistä huutavammin aivan konkreettisille vaihtoehdoille. Sellaisille, mitä ei ole vielä olemassa, mutta mitä voimme kukin osaltamme luoda jo nyt. Sellaisille, millä ei ole mitään tekemistä nykyisten instituutioiden kanssa. Sellaisille, mihin ei anella lupaa ja odoteta toimia vallakkailta.

Takana on noin seitsemän vuotta yhteiskunnallista bloggausta. Se saa tältä erää riittää. Kirjoittamisen ammattilaisena aion seuraavan seitsemän vuoden aikana kirjoittaa vähän muutakin kuin blogia. Toki olen tehnyt sitä koko tämän ajan, vaikka suurin huomio onkin keskittynyt blogiini. Se on välillä tuntunut melkein kiusalliselta, koska en miellä itseäni ensisijaisesti blogistiksi. Tämä on yksi projekti muiden joukossa, alkujaan harrastus. Nyt otan aikaa enemmän sille muulle. Tavoitteet ja teemat eivät vaihdu.

Sitten se tärkein.

Toivon, että blogini on rohkaissut ihmisiä sanomaan ääneen asioita, joita heidän ei oleteta eikä haluta sanovan. Ei siihen kuole (useimmiten ainakaan). Tiedän, että tässä maassa on tuhansia ja taas tuhansia fiksuja ihmisiä, jotka eivät nykymenoa niele. Sanoisivatpa he sen.

Sitten se lyhin eli itsekriittinen osio.

Toivon, ettei blogini ole antanut kenellekään valheellista lohtua toimimalla eräänlaisena ukkosenjohtimena. Toki se on viihteeksikin tarkoitettu, mutta mieluummin näkisin tekstini lukijan itsetunnon nostajana ja toiminnan sytykkeenä.

Tekstikin on teko, mutta eivät blogit ja facepeukutukset muuta maailmaa. Todellisia ja merkittäviä tekoja ja valintoja jokainen tekee jatkuvasti omassa elämässään. Kenelle myy vapauttaan ja mistä hinnasta, vaikeneeko vai avaako suunsa, mitä uskoo ja mitä epäilee, elääkö polvillaan vai pystypäin, häpeääkö hiljaa vai puolustaako itseään ja muita, suostuuko uhrin asemaan vai ottaako oikeuden omiin käsiin, luovuttaako vai taisteleeko.

Rakas lukija. Toivon sinulle ylpeyttä, rohkeutta ja voimia puolustaa omaa paikkaasi maailmassa, sitä mitä itse olet ja sitä, miten haluat elää. Älä nosta ketään jalustalle, älä kuvittele olevasi ketään huonompi. Älä tottele ketään, älä usko mitään - tätäkään. Ole onnellinen.

Ja muuta sellaista lässytystä.

Sulkakynä ei lennä santaan, vaikka yhden blogin tarina on kerrottu. Olen aina kirjoittanut ja tulen aina kirjoittamaan, yhtä sun toista. Lisään tänne myöhemmin linkin uuteen kotisivuuni. Tämä blogi jää tänne luettavaksi, vaikkei enää päivitykään. Puremien Facebook-sivu pysyy toistaiseksi auki tiedotuskanavana. Journalistista työtäni jatkan entiseen tapaan useissa eri paikoissa, tällä hetkellä enimmäkseen Kansan Uutisissa. Myös mm. Kepassa, Tulvassa ja eri ammattiliittojen lehdissä. Pysykää kuulolla.

Kiitos sinulle, lukijani, jota ilman tämä blogi ei olisi ollut mitään. Yksin ei kukaan ole mitään.

Rakkautta,

Emilia

Np. Irwin Goodman - Riemu ja ratto


kuva: www.antikvaari.net